'
'
'Marraskuinen päivä sarastaa Etelä-Korean Soulissa. Inkwon Hwangin päällä on taekwondon päämajan Kukkiwonin vaatimusten mukainen dobok. Paidan selässä ei lue Herttoniemi eikä rinnuksessa komeile oman seuran logo. Kotoisuutta tuo oma harmahtavaksi kulunut musta vyö. Kukkiwonin taekwondosalissa on alkamassa 8. danin vyökoetta edeltävä harjoitus. Paikalle on saapunut 22 henkilöä eri puolilta maailmaa.
– Tiesin osaavani vaadittavat asiat, mutta silti olotilani oli jännittynyt, kuvailee Inkwon ensitunnelmiaan.
Kahden tunnin treeni keskittyi liikesarjojen kertaamiseen ohjatusti. Lyhyen tauon jälkeen sama jatkui. Intensiivinen harjoittelu vei mennessään jännityksen. Tilalle tuli rauhallinen olo. Inkwon tunsi olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Taekwondon mustan vyön saavuttamiseen ja seuraavien dan-arvojen suorittamiseen liittyy jostain syystä hämmentävää mystisyyttä. Kukkiwonissa keskityttiin tälläkin kertaa olennaiseen, sillä vaadittavat ”näytöt” kukin kokelas on antanut jo vuosikymmenten aikana taekwondon parissa toimiessaan. Kahdeksanteen daniin liittyvän kirjallisen työn Inkwon teki jo vuotta aiemmin. Nyt edessä oli liikesarjojen esittäminen.
– Vyökokeessa kaksi kokelasta teki kerrallaan kaksi liikesarjaa kaikkien katseiden alla. Hansun lisäksi arpaonni toi toiseksi liikesarjaksi Shipjinin. Omasta liikesarjakilpailijan ja -tuomarin taustani oli hyötyä. Pystyin rauhoittamaan mieleni ja tekemään mielestäni hyvät suoritukset.
Onnistunutta vyökoetta seurasi kiitospuheet ja valokuvaus Kukkiwonin presidentin Lee Dong-supin ja muiden edustajien kanssa. Tässä vaiheessa Inkwonia harmitti, ettei hänen isänsä ollut paikalla, vaikka matka Koreaan tehtiin yhdessä. Kuvia käytiin onneksi isän kanssa ottamassa Kukkiwonissa ennen kotiin suuntaamista.
Inkwon kertoi vyökoematkastaan reaaliaikaisesti Instagramin kautta, vaikka kokeekin itsensä kuvaamisen hieman ahdistavaksi.
– Mietin, että julkaisenko höpötyksiäni vai en, mutta sitten päätin, että asia on tärkeämpää kuin se, miltä näytän. Ajattelin, että monia tuttujani matka kiinnostaa, joten kerroin sekä vyökoefiiliksistäni että korealaisesta arjesta, ruoista ja suurkaupungin vilinästä.
Kukkiwonin virallinen todistus saapui 20.12.2022: Inkwon Hwang on suorittanut hyväksytysti 8. danin taekwondossa. Muita saman vyöarvon omaavia suomalaisia ei ole. Inkwonin somekanavissa sateli tykkäyksiä ja sydämiä.
– Olen otettu kaikista onnitteluista. Eri seuroilta saamani muistamiset ovat tuntuneet tosi liikuttavilta. Havahduin vasta nyt siihen, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa tämä saavutukseni.
Menneiden vuosien merkitys
Inkwon tutustui taekwondoon viisivuotiaana Koreassa juuri ennen kuin koko perhe muutti Suomeen. 1980-luvun aikana suurmestari Dae Jin Hwang kiersi aktiivisesti ympäri Suomea esittelemässä taekwondoa ja auttamassa lajin juurtumista maahamme. Inkwon oli isoveljensä In-Seonin kanssa usein mukana näytöksissä. Työnjako oli selvä: suloiset pikkupojat tekivät säntillisesti perustekniikkaa ja isä näyttäviä murskauksia ja hyppypotkuja.
– Nostan isälleni hattua siitä, mitä kaikkea hän on tehnyt. Onhan se hurjaa. Onneksi on kuvia ja tekstejä, että ei ole jäänyt vain legendaksi, kuinka hän on tehnyt joskus sitä ja tätä.
Ala-asteiässä taekwondon ohitse kiilasi kuitenkin jalkapalloharrastus. Taekwondosalilla käyminen jäi useammaksi vuodeksi, kunnes isä sai eräänä jouluna houkuteltua Inkwonin takaisin potkimisen pariin.
– Innostus taekwondoon virisi, kun kiinnostus futikseen hiipui. Jännitin kuitenkin, että kehtaanko mennä korkeahkolla vyöarvollani muiden joukkoon. Osaanko enää mitään ja mitä muut ajattelevat minusta?
Isän ja muiden harrastajien ymmärtäväinen kannustus teki paluun helpoksi, vaikka aluksi Inkwon halusikin treenata ilman vyötä.
– Oman kokemukseni kautta ymmärrän niitä, jotka palaavat tauon jälkeen taekwondotreeneihin. Herttoniemen seurassa kiinnitämmekin tähän huomiota ja pyrimme kannustamaan jokaista harjoittelijaamme, toteaa Inkwon.
Harjoittelusta jälleen innostunut Inkwon vietti lukioikäisenä kaiken vapaa-aikansa taekwondosalilla, olihan siellä iltaisin isän ja isoveljen lisäksi myös ruokahuollosta vastannut äiti. Nopeasti salille muodostui kaveripiiri, jonka kanssa hengailtiin ja treenailtiin omatoimisestikin.
– Se oli kivaa aikaa. Oli oma sali, jossa sai olla niin paljon kuin halusi ja samalla tapasi kavereita. Se oli erilaista kuin nykyään, kun tullaan vain yksittäisiin treeneihin ja lähdetään sitten melkein heti kotiin.
Nuoruusvuosiin kuului myös aktiivista kilpailutoimintaa. Kirkkain saavutus on aikuisten SM-kullan lisäksi nuorten ottelun EM-kilpailuissa Pariisissa saavutettu pronssi. Innostus ottelemiseen loppui, kun tärkeä sparrikaveri ja valmentaja, isoveli In-Seon siirtyi taekwondosta muiden kamppailulajien pariin.
– Tuossa vaiheessa huomioni keskittyi taekwondon opettamiseen Suomen Taekwondo Unionin seuroissa. Sitten 2000-luvun alkuvuosina innostuin liikesarjakilpailutoiminnasta, kun se alkoi nousta suosioon Euroopassa.
Inkwon Hwangista tuli Suomen ensimmäinen kansainvälinen liikesarjatuomari, mikä mahdollisti osaltaan sen, että Suomessakin ryhdyttiin järjestämään liikesarjakilpailuja ja -tuomarikoulutuksia. Seuraava merkittävä etappi taekwondon tiellä oli, kun Inkwon valittiin tuomariksi kansainvälisiin arvokisoihin.
– Ehdin tuomaroida kotimaisten kilpailuiden lisäksi lukuisissa PM-kisoissa sekä viisi kertaa EM-kilpailuissa ja kerran MM-kilpailuissa ennen kuin päätin siirtyä sivuun. Tuomarina toimiminen vie paljon vapaa-aikaa. Huomasin, että haluan viettää enemmän aikaa vaimoni ja lasteni kanssa.
Herttoniemen taekwondoperhe
Viimeiset 10 vuotta Inkwon Hwang on keskittynyt Herttoniemen seuran toimintaan. Yhdessä muutaman taekwondo-ohjaajan kanssa hän päätti, että Herttoniemessä ryhdytään tarjoamaan taekwondoa lapsiryhmille.
– Yhtäkkiä hoksasin, että meillä käy treeneissä todella mukavia lapsia ja heidän kanssaan on kiva kokeilla erilaisia taekwondoharjoitteita.
Onnistumisten myötä Inkwon havaitsi itselleen tärkeäksi juuri lasten ja nuorten kanssa toimimisen. Samalla tuli tunne, että jotain muutakin muutosta pitäisi tehdä. Virisi ajatus modernimmasta ja isommasta taekwondosalista. Sahaajankadun vanhoista tiloista siirryttiinkin uuteen saliin vuoden 2016 alussa.
– Se oli rohkea teko, mutta riski on kannattanut. Onneksi minulla on ollut tukenani luotettavia seuramme ohjaajia. Nykyisin yhteisöllisyyden luominen on vaikeampaa kuin aiemmin, mutta silti tuntuu, että Herttoniemeen on muodostunut oikeasti yhteisöllinen taekwondoperhe.
Mekaanikonkadulla sijaitsevasta salista on syntynyt tärkeä kohtaamispaikka ja harrastajamäärät kasvoivat ennätyslukemiin ennen koronapandemian alkamista. Viime syksystä lähtien harjoituksissa on alkanut näkyä tuttua tungostakin, etenkin lapsiryhmien harjoitusvuoroilla. Hengailukulttuurikin on taas voimissaan.
– Keskiviikkoiltaisin, kun ohjaan aikuisten treenit, niin tietty porukka jää aina harjoitusten jälkeen juttelemaan niitä näitä. Meillä hujahtaa helposti parikin tuntia, ja sen jälkeen jäämme vielä Jose Eskelisen kanssa käymään läpi seuran toimintaa koskevia asioita. Aika usein olen kotona vasta puolenyön jälkeen.
Kolmen pienen lapsena isänä Inkwon haluaakin osoittaa kiitokset vaimolleen Hannalle myöhään venyvien taekwondoiltojen ymmärtämisestä.
Omin jaloin isän viitoittamaa tietä
Inkwon Hwangin kohdalla isän merkitystä ei voida sivuuttaa.
– Jossain vaiheessa vertasin itseäni usein isääni. Mietin, mitä kaikkea hän onkaan taekwondon saralla tehnyt. Sitten mietin, mitä itse olen saanut aikaan. Aikani näitä pyöriteltyä onneksi tajusin, ettei vertailu ole järkevää. Olemme isäni kanssa eläneet eri ajassa ja tehneet itsemme näköisiä asioita taekwondossakin.
Inkwon on jatkanut isänsä toimintaa Suomen Taekwondo Unionin seurojen opettajana. Koko suomalaisen taekwondokentän näkökulmasta Inkwonin ansioksi voidaan lukea etenkin liikesarjakilpailemisen ja -tuomaritoiminnan pohjan luominen.
– Itselleni tärkeää on se, miten hienosti Herttoniemen seuralla menee ja miten voin auttaa meidän muidenkin seurojen ohjaajia ja harrastajia.
Korealaisen kulttuurin vahva ideologia kuuliaisuudesta ja tottelemisesta sekä vanhempien ja isoveljen merkityksestä ovat aina olleet olennainen osa Inkwonin elämänkatsomusta. Siihen on liittynyt myös kipupisteitä.
– Isä on saanut minut vuosien aikana tekemään taekwondossa niin paljon sellaisia asioita, joita en välttämättä olisi halunnut tai etenkään ehtinyt tehdä. Isäni on hyvä suostuttelemaan, joten useammankin kerran olen löytänyt itseni yötä myöten väsäämästä jotain seura-asiaa tai kilpailujen järjestämiseen liittyvää juttua. Osittain tähän kytkeytyy myös oma vikani siinä, että olen huono pyytämään apua.
Vuosien varrella yhteisistä jutuista on seurannut onnistumisia, mutta myös väsymystä. Lisäksi Inkwon kokee tunteneensa jopa katkeruutta siitä, että on antanut isälleen periksi ja pyhittänyt oman vapaa-aikansa taekwondolle, vaikka mieli on tehnyt tehdä ihan jotain muuta.
– Ei-sanan käyttämisen oppiminen on ollut yksi hieno taito aikuisiällä, Inkwon toteaa hymyillen.
Kun Inkwon kesällä 2022 kertoi isälleen lähtevänsä marraskuussa Souliin vyökokeeseen, niin suurmestari ilmoitti heti lähtevänsä mukaan. Ensimmäisenä Inkwonin teki mieli sanoa ”Ei, en ota sinua mukaani”, mutta sitten hän heltyi. Oletus oli, että isä halusi nimenomaisesti päästä seuraamaan poikansa suoriutumista. Näin ei kuitenkaan ollut: vyökokeen aikana isällä olikin muuta tekemistä.
– Kyllä se siellä Kukkiwonin salissa harmitti, kun muilla oli läheisiä mukana, mutta jälkeenpäin ei enää. Ymmärsin, että isälleni oli tärkeämpää tavata vanhoja tuttaviaan. Yhteinen matkamme oli muulla tavoin meille tunteikkaan tärkeä.
Soulissa vietetty viikko, yhteiset keskustelut ja kiireettömästi istutut hetket loivat isän ja pojan suhteeseen uuden tason, jota Inkwon kuvaa sanalla levollisuus. Hän huomasi 80-vuotiaan isänsä voimien haurastumisen ja toiminnallisuuden rajallisuuden sekä oman apunsa olevan isälleen aidosti tarpeellista ja toivottua.
– Jotain ajattelussani muuttui: isää kohtaan kokemani tuskailu ja jonkinlainen katkeruus katosivat. Seurasi rauhallinen, levollinen olo, jonka toivon pysyvän yllä. Isän kanssa on vihdoin jotenkin todella mukavaa olla.
Katse tulevaan ja Tikkurilaan
Kun kysyn Inkwonilta 8. danin ja taekwondon merkityksestä sekä tulevaisuuden suunnitelmista, hän istuu tovin hiljaa. Katse kertoo, että tunteista ei ole helppoa puhua.
– Minulla on ristiriitaisia tunteita taekwondoon. Tiedän, että se on antanut minulle todella paljon. Toisaalta isäni aseman vuoksi taekwondoon on liittynyt aina tietynlainen painolasti. Odotuksia on levännyt harteillani niin monilta suunnilta. Olen miettinyt sitäkin, että olisiko elämä ilman taekwondoa ollut vähemmän kuormittavaa.
Mutta sitten ilme kirkastuu, vastaus on löytynyt. Inkwon nostaa esiin kaksi arvoa, jotka ohjaavat hänen taekwondollista elämäänsä. Ensinnäkin hän haluaa jakaa tietoa ja omaa osaamistaan.
– On hienoa, jos onnistun jossain opettamistilanteessa hyvin ja näen, että joku oppii tai saa oivalluksen. Tuntuu merkitykselliseltä, että harjoituksiini halutaan tulla vuodesta toiseen.
Toinen tärkeä arvo on luoda lapsille ja nuorille positiivinen liikuntamalli. Inkwon toivoo taekwondon olevan hauska harrastus lapsille ja nuorille, mutta myös mukavaa liikuntaa aikuisille. Elämään liittyy paljon tosikkomaista suorittamista. Jospa taekwondo voisi tarjota jotain muuta?
– Pyrin ohjauksessani siihen, että jokainen harrastaja tulee huomioiduksi. Yritän toteuttaa harjoitukset niin, että jokainen pystyy kokemaan onnistumisen tunteita.
Syksyyn 2022 liittyi vyökoematkan lisäksi suuria suunnitelmia Tikkurilan taekwondoseuran toiminnan edistämiseksi. Inkwon on pitkään toivonut voivansa auttaa Vantaan harrastajiakin oman salin avaamisessa ja seurakulttuurin vahvistamisessa. Nyt on tullut sen aika.
Inkwonin mielestä taekwondon lajillinen vahvuus on kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Hän uskoo ihmisten haluavan kuulua osaksi yhteisöä. Tammikuussa 2023 avautuva Tikkurilan taekwondoseuran sali tulee tarjoamaan enemmän mahdollisuuksia ihmisten kohtaamiseen ja myös omatoimiseen harjoitteluun, koska tila on kokonaan seuran omassa käytössä.
– Toivon, että Tikkurilaankin muodostuu taekwondoperhe, jonne jokainen tuntee olevansa tervetullut, tiivistää Inkwon tulevaisuuden taekwondollisen haaveensa.
Teksti: Riitta-Ilona Pummi-Kuusela
Kuvat: Inkwon Hwang
Vuosi 2019 tarkoittaa taekwondon juhlavuotta suomessa Mestari Hwangin tuotua lajin ja sen opetuksen suomeen vuonna 1979. Tämän juhlan kunniaksi olemmekin halunneet tarjota seuramme harrastajille joitakin hieman poikkeuksellisia ja erilaisiakin tapahtumia sekä mahdollisuuksia niin lajiin kuin Korealaiseen kulttuuriinkin tutustumisessa. Juhlavuoden kunniaksi järjestimme mm. taekwondo-festivaalin salillamme, jossa oli mahdollisuus tutustua esimerkiksi Korealaiseen ruokaan ja opetella kirjoittamaan Korealaisilla kirjaimilla jne. Sen lisäksi halusimme järjestää Herttoniemen seuran harrastajille myös jotain vielä mieleenpainuvampaa ja päätimmekin tiedustella mielenkiintoa lähteä tutustumaan lajin kotimaahan Etelä-Koreaan. Ajatuksena käydä tietenkin harjoittelemassa Korealaisella salilla, mutta samalla tutustua myös nähtävyyksiin, paikalliseen kulttuuriin, ruokaan sekä elämäntapaan.
Koska alustava kysely herätti runsaasti mielenkiintoa, ryhdyimme suunnittelemaan matkaa jo hyvissä ajoin edellisenä vuonna ja alustavasti mukaan ilmoittautuneiden kanssa varailtiin lentoja, hotelleja ja pidettiin pari matkaan liittyvää palaveriakin, jossa käytiin läpi käytännön asioita sekä mukaan lähtevien toiveita nähtävyyksistä ja aktiviteeteista.
Tämän vuoden Kesäkuussa monen odottamalla matkalla vihdoin siirryttiin suunnitelmasta toteutukseen kun useita kertoja Koreassa aiemminkin harjoittelemassa ja kilpailemassa käynyt seuramme valmentaja Mika Tarhanen lähti hieman etukäteen ennen muita tarkastamaan harjoitussalia, kulkureittejä ja muita käytännön asioita matkan sujumisen varmistamiseksi sekä ottamaan osallistujat vastaan lentokentällä.
Pääjoukko saapuikin Seoulin Incheonin kansainväliselle lentokentälle Finnairin suorilla lennoilla hieman väsyneenä, mutta selkeästi innostuneena edessä olevasta kokemuksesta. Lentokentältä väsynyt joukkio johdatettiin junalla ja metrolla Seoulin keskustaan majoittumaan. Ensimmäinen päivä kului vielä rennosti hotelliin kirjautuessa, lähiympäristöön tutustuessa ja aikaeroväsymystä vastaan kamppaillessa. Korealaiseen ruokaankin päästiin tutustumaan jo pariin otteeseen tutussa seurassa.
Seuraavana päivänä laitettiinkin homma jo kunnolla tulille ja aloitettiin päivä yhteisellä tutustumisretkellä taekwondon päämajaan Kukkiwoniin. Samalla reissulla tyhjennettiin parikin matkan varrelle sattunutta varustekauppaa ylimääräisistä dobokeista, vöistä, suojuksista ja matkamuistoista sekä käytiin syömässä herkullista Korealaista ruokaa. Loppupäiväksi hajaannuttiin pienemmissä ryhmissä Gangnamin alueelle ihmettelemään suurkaupungin vilinää, tekemään lisää ostoksia ja hengailemaan. Metrossakin riitti juttuseuraa kun paikallinen mies innostui kehumaan Helsinkiä ja esittelemään kuvia tuomiokirkosta sekä suomesta, jossa oli juuri vieraillut kuukausi sitten. Matkalaisten koti-ikävää liennytti myös metrossa nähty uutislähetys, jossa suomi oli näkyvästi esillä Presidentti Sauli Niinistön haastattelulla ja Nokian 5G-projekteilla.
Koreaan tutustumisen kolmantena päivänä pahimman aikaeroväsymyksen jo taituttua päästiin vihdoin myös harjoittelemaan korealaisen mestari Lee Dong Hee:n johdolla. Kolmen tunnin korealaiseen tyyliin vedetyn harjoituksen jälkeen kaikki olivat vähintäänkin hikisiä ja väsyneitä, mutta erittäin tyytyväisiä. Treeni oli kovaa, mutta mielekästä ja sovelsi paljon perustekniikoita ottelumaiseen pariharjoitteluun. Rankkojen treenien jälkeen käytiin porukalla siirtämässä nälkää ja illalla ryhmä hajaantui rentoutumaan omatoimisesti. Ryhmän ”äijäporukka” suuntasi lähiostarin virtuaalipelien teemapuistoon räiskimään ja ihmettelemään peliteknologian ihmeitä. Tytöistä osa kävi kokeilemassa paikallista Karaoke-tunnelmaa songroomissa kun taas osa kävi kävelyllä paikallisessa puistoissa, vuorella ja pitkin Seoulin kaupunkia ympäröivän muurin raunioilla.
Neljäntenä päivänä Koreaan tutustuminen jatkui välipäivänä treeneistä ja pääjoukko suuntasikin Gyeongbokkungin palatsia sekä museon aarteita ihailemaan. Päivä oli erittäin kuuma ja helteinen. Palatsilta suurin osa suuntasi Lotte Worldin ostoskeskuksen ja huvipuiston kortteliin. Ryhmän lapset ottivat suunnakseen valtavan huvipuiston laitteineen, nuoriso puki luistimet jalkaan ja kävi sisäluistinradalla luistelemassa ja näyttämässä luistelun mallia. Osa porukasta puolestaan vetäytyi huvipuiston viereiseen kahvilaan nauttimaan virvokkeita ja loput ryhmästä suuntasivat ylös Seoul Sky -pilvenpiirtäjään 555 metrin korkeuteen hakemaan uutta näkökulmaa kaupunkiin. Iltapalaksi rohkeimmat kävivät vielä herkuttelemassa tukevalla annoksella toukkia.
Ensimmäisen viikon Perjantaina oli vuorossa taas harjoitukset Mestari Leen johdolla. Harjoitusten jälkeen useimmat suuntasivat paikalliseen kylpylään kokeilemaan Korealaista sauna-kulttuuria ja kylpemistä, joka tosiaankin oli erilaista kuin kotona suomessa. Toiset kävivät myös hoitamassa tuliaisostoksia paikallisissa ostoskeskuskeskittymissä sekä brodeeraamassa vöitä Daedon pienessä sivuliikkeessä, josta oli mahdollista ostaa myös pukuja ja suojuksia erittäin edullisesti – ihan hotellin sisäänkäynnin läheisyydessä.
Viikonloppu Seoulissa kului ryhmältämme vapaan omatoimisen ohjelman parissa ja osa suuntasi luotijunalla Busaniin tutustumaan uuteen kaupunkiin toisten lähtiessä ostoksille ja tutustumaan Seouliin.
Maanantaina ohjelmassa puolestaan oli viimeiset harjoitukset, joissa käytiin läpi liikesarjojen tekniikoiden soveltamista lähikamppailutilanteissa ottelumaisesti. Mestari Leen treeneistä kaikki pitivät kovasti ja se näkyi. Ryhmä saikin isot kehut mestarilta nopeasta oppimisesta, hyvästä fysiikasta, hienosta asenteesta ja tsempistä. Viimeisissä harjoituksissa ryhmämme luonnollisesti kiitti mestari Leetä suomalaisilla tuliaisilla ja treenien jälkeen otettiin vielä ryhmäkuvia ja selfieitä niin, että varmasti jokainen pääsi kuvaan mestarin kanssa.
Tutustumisretken viimeisenä päivänä ohjelmassa oli luvassa vielä tutustuminen Etelä- ja Pohjois-Koreaa erottavaan rajaan, joka tunnetaan myös DMZ-alueena. Koska sattuneesta syystä rajalle on hankala vain mennä omin päin kävelyretkelle, päätimme luottaa paikallisen matkatoimiston järjestelyihin tämän erityislaatuisen retken onnistumisen takaamiseksi. Mika kävi etukäteen hoitamassa retken varaamisen, lippujen tilaamisen sekä bussikuljetuksen järjestämisen hotellilta. Retkellä pääsimme tutustumaan niin Pohjois-Korealaisten kaivamaan tunneliin kuin kiikaroimaan propaganda-kyläänkin, jossa ei ollut asukkaita. Kävimme tutustumassa myös rajan tuntumaan rakennettuun juna-asemaan, jolta on toivottavasti joskus mahdollinen junayhteys pohjoisen puolelle. Asemalta oli mahdollista ostaa matkamuistoja sekä matkalippuja pohjoisen puolelle. Juna-asema oli nimeltään Dora, mutta tarina ei kerro oliko nimellä jonkinlaista yhteyttä lasten tuntemaan animaatiohahmo seikkailija Doraan, sillä pohjoisen puolella olisi epäilemättä varmasti mahdollisuuksia hyvinkin elämyksellisiin seikkailuihin.
Viimeistä iltaa Koreassa ja onnistunutta reissua juhlistettiin vielä yhdessä koko porukalla paikallisessa ravintolassa syömällä, juomalla ja nauramalla hyvin. Kaikki viihtyivät ja seuraavana aamuna olikin edessä reissun ikävin osuus – kotiinlähtö. Aikainen herätys ja pitkä metromatka eivät kuitenkaan lannistaneet väsynyttä seuruettamme, sillä edeltävät päivät tarjoilivat niin paljon muistoja ja kokemuksia, että niistä riittää varmasti ammennettavaa pidemmäksikin aikaa.
Yhteenvetona voitaneen todeta, että matka onnistui jopa hieman yli odotusten palautteen ollessa vuolaasti kiittelevää. Monen puheissa toistuikin toive päästä pian uudestaan Seouliin, sillä kymmenessä päivässä onnistuimme vain raapaisemaan pintaa. Seoul on sen verran suuri ja eloisa kaupunki, että koettavaa ja tutkittavaa riittäisi varmasti pidemmäksikin aikaa. Onnistuneen matkan vuoksi tulemme varmasti järjestämään vastaavanlaisen matkan ja mahdollisuuden myös tulevaisuudessa. Sitä odotellessa voimme kuitenkin nauttia treeneistä salilla ja ihastella reissusta otettuja kuvia.
Mika tarinan toinen osa on luettavissa tästä
Kilpailuvietti ja näyttämisen halu on ollut minulla erittäin voimakasta alusta alkaen ja elää tietyissä asioissa toki edelleen. Se vaikutti voimakkaasti kehitykseeni ja tekemiini päätöksiin, vaikka järki usein yrittikin vakuutella jotain muuta. Kuten kilpailemisessa ja valmentautumisessa yleensä, ilman selkeitä tavoitteita, päämääriä ja oikeanlaista omistautumista tai tahtotilaa on erittäin vaikeaa päästä hyviin tuloksiin.
Matkan varrella urheilija joutuu usein pysähtymään, miettimään ja puntaroimaan päätöksiään, joskus isoja ja kipeitäkin sellaisia. Jossain vaiheessa uraansa, urheilija joutuu väistämättä miettimään myös lopettamista. Itselläni kävi näin, kun yllätin itseni ns. “housut kintuissa” tällaisten ajatusten parista.
Tiedostin kyseenalaistavani tahtotilaani aiempaan useammin samalla kun panin merkille vastustajien ja joukkuekavereiden olevan vähitellen nuorempia ja nuorempia. En enää ollutkaan se nuorin ja nälkäisin haastaja, vaan yksi vanhimmista ja kokeneimmista – vain vähän alle kolmekymppisenä! Sarjani oli kuitenkin usein kisojen suurimpia ja mitalistit/voittajat yleensä lähempänä kahtakymppiä kuin kolmeakymppiä.
Yli 100:n kilpailun ja reilun 250:n ottelun tulokset mahtuvat melkein kahteen isoon kaappiin. Vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa ryhdyin arvostamaan näitä saavutuksia ja keräsin vielä tallella olevat palkinnot säilöön. Aiemmin ne olivat milloin pahvilaatikoissa, muovipusseissa tai siskoni lapsen kauppaleikeissä.
Nuorempana ajatus lopettamisesta ei tietenkään koskaan käynyt mielessä, sillä halusin vain ja ainoastaan treenata ja päästä kilpailemaan. Koska olin päättänyt jättää opiskelut ja muut harjoittelua haittaavat tai turhiksi kokemani asiat, päivät kuluivat pääasiassa treenatessa, vastustajien videoita analysoidessa ja kelatessa ihan loputtomiin. Saatoin käyttää koko päivän kelaten vastustajieni otteluita VHS-nauhoilta, tehdä muistiinpanoja ja miettiä heidän ratkaisujaan joissakin tilanteissa ja sitten harjoitella niitä ensin mielessäni ja lopulta myös salilla treeneissä. Mietin jatkuvasti erilaisia ottelutilanteita ja ajattelin ottelemista tai harjoittelua käytännössä suurimman osan ajasta ollessani valveilla. Ei siinä ollut sijaa ajatuksille lopettamisesta, kun oli kiire treenata ja kehittyä tai miettiä kauden budjettia ja rahoitusta.
Jossain vaiheessa aktiivisen urani loppupuolella kuitenkin huomasin ajattelevani paljon vähemmän näitä asioita ja miettiväni yhä enemmän elämääni kilpailemisen jälkeen. Tavoitteet olivat edelleen selvät, mutta tahtotila ja nälkä eivät ehkä enää olleet ihan aiemmalla tasolla. Tähän toki vaikutti vahvasti sekin, että olin jo pitkään joutunut valmentamaan itseäni ja harjoittelemaan käytännössä yksin ilman yhtä sitoutuneita, lahjakkaita ja kovaa treenaavia sparraajia kuin mihin olin tottunut harjoitellessani Räkköläisen Timon kanssa.
Pitkään yksin tekeminen kysyy motivaatiota ja se on kuluttavaa. Riittävän kovatasoinen haastaja jäi puuttumaan Timon siirryttyä sivuun kilpailemisesta ja alkaessa työstämään omaa unelmaansa, joka nykyisin tunnetaan HIPKOna. Ympärillä toki oli lahjakkaita, nuoria ja innostuneita mutta paljon kokemattomampia treenaajia. En voinut kuvitellakaan vaativani heitä omistautumaan vain ja ainoastaan treenaamiseen/kilpailemiseen tai keskustelevani heidän kanssaan vaikka salille muuttamisesta, jotta voitaisiin treenata enemmän tarvitsematta käydä kotona. Timon kanssa joskus tällaistakin nimittäin oikeasti suunniteltiin, kun olimme taas kerran “murtautuneet” salille kattoluukun kautta treenaamaan. Siihen aikaan meillä ei ollut omia avaimia salille ja päästäksemme treenaamaan myös päivisin, jätimme toisinaan kiinteistön ikkunoita tai kattoluukkuja lukitsematta ja kiipesimme tikkaita käyttäen niistä sisään.
Timo Räkköläisen kanssa treenasimme paljon yhdessä ja olemme edelleen hyviä ystäviä. Timo on myös erittäin omistautunut tekemiselleen ja onkin tehnyt hienoa työtä Helsingin Itsepuolustuskoulun kanssa. Yhdessä koimme ja näimme aktiivisina kilpailuvuosinamme kaikenlaista. Näiden kahden kuvan välillä on yli 20 vuotta.
Olin siis taas kerran suurten päätösten edessä ja aikani ajatusta pyöriteltyäni pääsin itseni kanssa sovintoon lopettamisesta. Halusin lopettaa vielä kun edelleen koin pysyväni helposti nuorempien vauhdissa mukana. Asetin tavoitteekseni lopettaa joko samana vuonna kun täytän 30 tai vaihtoehtoisesti Ateenan Olympialaisten jälkeen, mikäli sinne pääsisin. No, en päässyt edes karsintajoukkueeseen. Realistiset mahdollisuuteni siihen joukkueeseen olivat käytännössä nollan ja mitättömän välimaastossa silloin vallinneiden olosuhteiden johdosta. Tiedostin tämän erittäin hyvin, mutta yritin silti lähes kaikkeni.
Lopettamispäätökseni sai lopullisen sinetin, kun yhtäkkiä olin taas erimielisyyksien ja väärien henkilökemioiden keskiössä. Liittojen suhteet oli sentään vuosien kuluessa saatu jo varsin mallikkaalle tolalle, ja olin vakiinnuttanut paikkani maajoukkueessa. Olin kuitenkin kapteenina maajoukkueessa, jossa oli suurten ja liian nopeasti ajettujen muutosten seurauksena voimakasta vastakkainasettelua urheilijoiden ja valmennusjohdon kanssa. Tilanne kiristyi jatkuvasti ja oli lopulta ihan sietämätön.
Iso osa joukkueesta ei lopulta enää halunnut edes osallistua maajoukkueleireille ja joukkueen jäsenet jopa suunnittelivat yhdessä hakevansa tekaistuja sairaslomia voidakseen jättää leirit väliin sen sijaan, että asia olisi nostettu esille ja tehty ongelmalle jotain. Se oli mielestäni jo vähän liikaa. Toisaalta ymmärsin hyvin joukkueen nuorempien jäsenten epävarmuuden maajoukkuepaikastaan, mikäli he nostaisivat arkoja asioita puheeksi ja joutuisivat epäsuosioon hankalina tyyppeinä. Olihan kilpaurani alku ollut yhtä epäsuosiossa tarpomista ja taistelua siitä paikasta, joten oli helppo samaistua heidän asemaansa samalla, kun itse olin jo onnistunut ajan myötä vakiinnuttamaan asemani tuossa joukkueessa. Siinä sitten päättäjien kanssa aikamme kiisteltiin käytännössä pilkkujen paikasta urheilijasopimuksessa, allekirjoittamisesta ja uuden valmentajan valmennusmenetelmistä, henkilökemioista – ihan kaikesta mahdollisesta.
En itsekään ollut ihan kaikesta uuden valmennuksen suhteen samoilla linjoilla, mutta olin osannut näitä suuria muutoksia entiseen jo odottaa. Lopettamisen suhteen olin tehnyt päätökseni ja nämä konfliktit vain vahvistivat sitä ajatusta – en halunnut enää olla mukana sellaisessa kinastelussa vaan treenata ja kisata ilman rajoitteita.
Olin todella väsynyt erimielisyyksiin. Ei todellakaan tullut sellaista “one more year” -fiilistä kaiken sen epäolennaisen ja energiaa vievän hässäkän keskellä. Lähinnä helpotus siitä, että kohta tuo kaikki loppuisi. Tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, ettei hankalien asioiden välttelykään toisaalta mihinkään hyvään lopulta johda.
Senkin takia halusin kipeästi ratkaisun pattitilanteeseen vielä ennen lopettamista ja palauttaa tilanteen joukkueessa ennalleen, vaikka tiesin joukkueen kapteenina yhteiseksi äänitorveksi ryhtymisen ja asioiden esille tuomisen johtavan väistämättömään konfliktiin arvostamieni ja minulle tärkeidenkin ihmisten kanssa. Osa heistä oli kuitenkin aikanaan ollut osaltaan tukemassa ja kannustamassa minua alkutaipaleeni tyrskyissä. Tästä peliliikkeestä seurasikin odotetusti useita kriisipalavereja, pitkiä puheluita joukkueen ja valmennuksen kesken, sapelien kalistelua, kuulemisia Liiton toimistolla jne. Asia saatiin lopulta pitkän ja uuvuttavan väännön jälkeen ratkaistua ja rauha maahan.
Kaikki tämä ylimääräinen ohjelma ei millään tavalla auttanut omaa keskittymistä olennaiseen, eli treenaamiseen ja muutamiin viimeisiin tärkeisiin kisoihin valmistautumiseen. Otin joukkueen asiat silloin hyvin henkilökohtaisesti ja asetin sen ehkä liikaakin omien etujeni edelle. Jälkeenpäin ajatellen olisi tietysti ollut helppoa vain antaa asioiden olla ja keskittyä vain omaan tekemiseen, jättäen hommat hoitamatta seuraajani murheiksi ja katsella sivusta. Mutta, koska yleensä en vain osaa luovuttaa ajoissa tai piiloutua mielipiteineni, ja olen tottunut ottamaan vastaan kaikenlaista osumaa sekä fyysisesti että henkisesti, niin se ei vaan käynyt päinsä. Olihan tuo joukkue minulle kuitenkin erittäin tärkeä, kun ottaa huomioon, kuinka monimutkaista ja hankalaa se itselleni oli alkuvaiheessa ollut päästä ylipäätään mukaan ja tulla hyväksytyksi tasa-arvoisena jäsenenä.
Vuoden 2004 PM-kisat jäivät viimeisiksi minun osaltani ottelijana. Ura päättyi kuten alkoikin, ensimmäisen kierroksen tappioon. Tanskalainen vastus sai panssariosumistaan jo silloin 2 pistettä osumalta, joten hänen osaltaan laitteisto oli vuosia aikaansa edellä. Tuomarit vastasivat valitukseeni aiheesta näin: “you can always make a protest, but we won’t accept it.” Myöhemmin samoissa kisoissa täysin samasta aiheesta protestoitiin toisen ottelun yhteydessä ja se tietenkin meni läpi. Kuva: Tuomo Tenhunen.
Lopetettuani kilpailemisen vuoden 2004 alussa ja valmennusjohdon vaihduttua maajoukkueessa, kuvittelin homman olevan osaltani selvä ja voivani keskittyä perheeseen, työhön ja valmennuksen opiskeluun. Saman vuoden lopulla minua kuitenkin pyydettiin maajoukkueen päävalmentajaksi edellisen siirryttyä sivuun. Olin asiasta taustani ja historiani vuoksi hyvin otettu, mutta samalla myös kauhuissani. Vaikka olinkin haaveillut maajoukkueen valmentajaksi ryhtymisestä, en kokenut olevani siihen vielä millään tavalla valmis niin nopeasti – etenkään kun homma oli lopettamiseni aikaisesta pestistä poiketen sivutoiminen ja oman työn ohessa hoidettava, eikä mikään kaikkein kiitollisin pesti vielä melko tuoreiden kokemusteni valossa. Kotonakaan ei varsinaisesti järjestetty mitään juhlaparaatia ja ilotulituksia, kun ilmoitin mahdollisuudesta palata kuluttavaan ja urheilijakeskeiseen elämään...edes sivutoimisesti. Asiaa hankaloitti se, että olimme juuri saaneet odotettua perheenlisäystä. En halunnut kuitenkaan tuottaa pettymystä minua kohtaan osoitettua luottamusta kohtaan, joten suostuin tehtävään lyhyen harkinnan jälkeen.
Tehtävä oli haastava annettujen puitteiden raameissa ja sainkin jonkin verran kitkerää palautetta ja arvostelua osakseni sekä nipun uusia entisiä kavereita joidenkin tekemieni joukkuevalintojen johdosta. Kaikkia ei voi miellyttää ja jokaista halukasta en voinut mukaan valita, sillä halusin mukaan vain luotettavia ja riittävän sitoutuneita urheilijoita, jotka tsemppaisivat omalla esimerkillään ja tekemisellään myös muita mukana olevia.
Päätin aluksi keskittyä valmennuksessa pääasiassa joukkuehengen palauttamiseen ja uudelleen rakentamiseen hankalien vuosien jälkeen. Työtäni helpotti, että suuri osa joukkueen jäsenistä teki äärimmäisen hyvää työtä omalla tahollaan omien valmentajiensa kanssa ja luotin heidän tekemiseen ja toimitettuihin harjoituspäiväkirjoihin sekä raportteihin. Joukkuehenki piristyikin selvästi lopettamiseni aikaisesta kaaoksesta ja työrauha sekä luottamus urheilijoihin vahvistui.
Vuoden 2005 EM-kisoissa Latvian Rigassa saavutettiinkin jo Teemu Heinon toimesta ensimmäinen miesten EM-finaalipaikka koskaan ja lopulta hopeaa. Lisäksi samoissa kisoissa Raina Leetberg otti naisten raskaassa sarjassa pronssia. Ne olivat hienot kisat ja tuntui upealta olla mukana jakamassa sitä kokemusta hienon joukkueen kanssa, joka vaikutti nauttivan tekemisestään taas täysillä. Ne taitavat edelleen olla viimeiset täysin kotimaisin opein ja voimin saavutetut arvokisamitalit aikuisten normaaleista arvokisoista ottelussa.
Uskon tuon seikan kylläkin muuttuvan pian, sillä nuorten kanssa on tehty hienoa ja pitkäjänteistä työtä viime vuosina ja menestystäkin on jo tullut. Aikuisten kisat ovat kuitenkin eri asia, vaikka lähtökohdat ja valmennuksen laatu sekä saatavuus ovatkin merkittävästi paremmat kuin aikaisemmin.
Vuoden 2005 maajoukkueen kanssa EM-kisoissa Latvian Rigassa. Tuloksena EM-hopeaa miesten raskaassa sarjassa ja pronssia naisten raskaassa sarjassa. Lisäksi monta muuta hienoa suoritusta.
Melko pian noiden kisojen jälkeen minua pyydettiin työkomennukselle Unkariin, joten päätin luopua maajoukkueen valmentamisesta vuonna 2006 ja heittäytyä välillä ihan kokonaan uudenlaisiin haasteisiin työn parissa ja täysin tuntemattomassa ympäristössä oppimassa ja luomassa jotain kokonaan uutta. Viihdyimme Unkarin Budapestissä lopulta lähes viisi vuotta, ja sain kaipaamani luovan hengähdystauon lajin intensiivisestä kilpailumaailmasta. Perhekin kasvoi tuolla reissulla ja Budapestin tuliaisina ruokakuntaamme kuului nyt kaksi lasta lisää.
Unkarissa asuessamme sain kaipaamaani etäisyyttä lajiin ja kilpailemiseen sekä tilaisuuden keskittyä välillä johonkin muuhun.
Kaikesta huolimatta koen olleeni erittäin onnekas pystyttyäni toteuttamaan sen haaveen, joka minulla oli kilpailemisen suhteen lajin aloittaessani. Sain elää ja kokea urheilun tarjoaman koko tunneskaalan sekä nähdä maailmaa, erilaisia kulttuureja, asua mielenkiintoisissa paikoissa ja tapasin paljon ihmisiä.
Vaikka matkalla oli paljon suuriakin vuoria kiivettävänä, oli mukana myös lukemattomia voitonjuhlia ja menestystä – varmasti paljon enemmän kuin moni saa kokea koko elämänsä aikana. Sitä ei kukaan pysty minulta enää viemään pois. Sen lisäksi olen äärimmäisen onnellinen siitä, että sain otella huipulla aikana, jolloin lajin kilpailut olivat henkilökohtaisesta näkökulmastani parhaimmillaan, siitäkin huolimatta, että tuomaripeliä oli omallakin kohdallani paljon ja korealainen voitti lopulta aina. Omia saavutuksiani ja vastoinkäymisiäni olen oppinut arvostamaan erilailla vasta nyt, kun niihin on saanut tarpeeksi etäisyyttä ja aikaa on kulunut riittävästi.
Vaikka kilpaileminen onkin osaltani jo ajan kultaamaa historiaa, elämä on kohdallani äärimmäisen harvoin mennyt ihan suunnitellusti lyhyintä ja helpointa mahdollista reittiä. Urheilun ja taekwondon kautta kokemani myötä olen kuitenkin saanut rohkeutta tehdä koviakin päätöksiä ja toisaalta myös uskallusta tarttua mahdollisuuksiin vaikeissakin paikoissa.
Viime kesänä YT-neuvottelujen jälkeen saatu tieto monivuotisen työuran loppumisesta irtisanomiseen on avannut jälleen lukemattomia uusia mahdollisuuksia toteuttaa haaveita. Niistä yksi on oman yrityksen perustaminen ja palaaminen musiikkiharrastuksen pariin, joka aikanaan jäi lopulta toiseksi taekwondolle varkaiden vietyä soittokamat treenikämpältä. Toinen parhaillaan työn alla oleva haave on syventää omaa valmennusosaamista ja kehittyä sillä saralla edelleen kyetäkseni jakamaan paremmin tietoa ja vuosien aikana hankkimaani kokemusta eteenpäin uusille ja nälkäisille urheilijoille.
Valmennukseen liittyvät syventävät opinnot ja tietojen päivittämisen nykypäivään aloitin alkuvuodesta, mutta valmentamisen oppiminenhan ei tietenkään lopu koskaan. Tulevaisuudessa haluaisin löytää keinoja saada lisää sitoutuneita nuoria lajin ja kilpailemisen pariin tarjoamalla heille mahdollisuuksia kunnolliseen valmentautumiseen ja ohjaamalla heitä omien valintojensa kanssa.
Pari vuotta sitten aloittamani työ Helsingin Itsepuolustuskoulun kilpailijoiden kanssa on jo tuottanut hyvää hedelmää tasaisesti sarjoissaan menestyvän ja tiiviin joukkueen muodossa. Olen tuosta tiiviistä porukasta ja heidän vahvasta joukkuehengestään todella ylpeä, sillä he ovat nostaneet profiiliaan selvästi aikaisemmasta.
Viime vuonna yhdistimme voimamme Suomen Taekwondo Unionin edustusjoukkueen kanssa, parantaaksemme resursseja ja mahdollisuuksia yhteistyöllä merkittävästi. Samalla pystymme tarjoamaan erittäin kilpailukykyisen ja laadukkaan vaihtoehdon harjoitteluun ja valmennukseen molempien seurojen huipullekin tähtääville urheilijoille.
Aiempaa vahvemmalla yhteistyöllä HIPKOn ja Suomen Taekwondo Unionin joukkueiden kanssa pystymme jakamaan resursseja ja vastuuta valmennuksessa. Uuden kauden kynnyksellä uusien kokelaiden runsas määrä yllätti meidät positiivisesti, joten yhteistyö tuli kummallekin taholle tarpeeseen ja oikeaan aikaan.
Palasin viime vuonna uuteen saliin muuttaneeseen ja kovasti uudistuneeseen Herttoniemen seuraan ohjaamaan junioreita sekä osallistumaan seuran toiminnan kehittämiseen. Uuden vuoden ottaessa ensi askeleitaan olen ilolla seurannut uusien ottelijoiden erittäin runsaan määrän kasvua kilparyhmässä. Samalla kun pääsen seuraamaan läheltä näiden nuorien ja uusien kokelaiden kasvua ottelemisen ja kilpailemisen parissa, koen olevani erittäin etuoikeutettu ja tärkeässä asemassa saadessani tutustuttaa niin aloittelevia uusia alkeiskurssilaisia kuin taekwondon oheisharjoittelukseen valinneita junnufutaajia ja lätkäjoukkueitakin tämän hienon lajin pariin. Heillä on vielä niin paljon mahdollisuuksia ja hienoja hetkiä edessään, että tuskin maltan odottaa pääseväni näkemään ja jakamaan noita tarinoita heidän kanssaan.
Vaikka kilpaileminen on omalta osaltani jo tukevasti takanapäin, vetää se edelleen puoleensa. Valmentaminen ja lajin opettaminen lapsille ja nuorille täyttää sen tarpeen, jonka kilpaileminen synnytti aiemmin.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta alkeiskurssista, joka vei minut lopulta täysin mukanaan ja on antanut paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella.
Vielä on paljon tekemättä ja kokematta tämän hienon lajin parissa, että uskon edessä olevan lisää uskomattomia hetkiä ja kokemuksia. Toivottavasti vielä ainakin toiset 30 vuotta.
