Nahistelevasta pikku riiviöstä intohimoiseksi taekwondo harrastajaksi

MIKA TARHANEN
1. dan musta vyö. Aloittanut taekwondon 2.11.1987 Herttoniemen Taekwondoseuran alkeiskurssilla.

Kolmen lapsen isä, joka asuu perheineen Espoossa.

Taekwondon lisäksi vapaa-ajallaan opettelee soittamaan kitaraa, katselee leffoja, ajaa kartingia ja opiskelee uusia asioita. Talvisin Mika viihdyttää itseään myös lumilautailemalla.

 

________________________________________________________________

 

Lapsuuteni vietin pääasiassa ulkona leikkien ja tehden kolttosia kavereiden kanssa. Koska olin pienikokoinen ja todella laiha, jouduin melko usein isompieni tönimäksi. Nimittelyiltäkään en välttynyt: tikku-ukko, lankajalka, luuviulu ja muut vastaavat lisänimet olivat niitä tavallisimpia.

Siihen aikaan koulussa välitunneilla poikien kanssa tappeleminen ja jatkuva nahistelu oli melko tavallista, mutta pahemmilta ylilyönneiltä onneksi vältyttiin. Ikäisiäni lähes päätä lyhyempänä ja merkittävästi heiveröisempänä olin tietysti helppo kohde, mutta pärjäsin muiden poikien mukana, koska en yleensä suostunut antamaan periksi tai alistumaan ja annoin takaisin parhaan kykyni mukaan.

 

1980-luvun alkupuolella pihojen ja alueiden väliset reviirit olivat melko tarkkaan määriteltyjä. Silloin Länsimäessä, Kontulassa ja Vesalassa oli turha kuvitellakaan menevänsä johonkin pidemmälle ilman, että joku poikaporukka ei olisi tullut kuulustelemaan asuinaluetta. Jos näissä kuulusteluissa ei osannut nimetä taloja ja niissä asuvia jätkiä tai pystynyt todistamaan asumistaan alueella, niin vaihtoehtoina oli yleensä ottaa joko osumia tai jalat alleen.

 

Vaikka nuorempana kokeilin niin jalkapalloa kuin lentopalloakin, en niistä kuitenkaan

innostunut. Lentopallossa jäin ainoaksi pojaksi, kun muut ikäiseni pojat siirtyivät pelaamaan lätkää, joka oli ylivoimaisesti liian kallista perheelleni.

 

Kävin yhden kaverini kanssa kerran katsomassa nyrkkeilytreenejä Jakomäessä ja sain sieltä ensimmäisen kipinän kamppailulajeihin. Halusin oppia puolustamaan itseäni paremmin isompiani vastaan. Laji kiehtoi kovasti, mutta koska treenit olivat vieraalla alueella iltaisin ja vanhemmatkaan eivät hirveästi ilahtuneet aiheesta, niin se innostus laantui nopeasti. Samaan aikaan moni kavereistani oli aloittanut karaten harrastamisen ja kävin pari kertaa katsomassa heidän harjoituksiaan. Olin kuitenkin pettynyt näkemääni, sillä elokuvien perusteella olin kuvitellut sen olevan ihan jotain muuta kuin pelkkää ilmaan huitomista.

 

Sitten eräänä iltana televisiosta tuli kooste taekwondon World Cupista, joka käytiin

Helsingissä vuonna 1987. Olin heti myyty! Ohjelmassa haastateltiin nuorta tanskalaista Joseph Salimia. Otteleminen sisälsi näyttäviä potkuja täyskontaktilla ja kilpailijat olivat salamannopeita. Ohjelman jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka hienoa olisi osata otella niin hyvin ja päästä joskus kisaamaan samanlaisiin kisoihin.


WC-1987.jpg

Kuva: World Cup 1987 mitaleista


Vanhempani eivät tietenkään suostuneet päästämään minua moisen lajin pariin saati maksamaan siitä. Olin kuitenkin jo päättänyt aloittaa taekwondon.

 

Siihen aikaan alkeiskursseja piti etsiä sanomalehtien ilmoituksista. Syksyllä 1987 lopulta tärppäsi. Herttoniemessä alkaisi lajin alkeiskurssi ja opettajina olisi jotain korealaisia jannuja, joiden nimiä en osannut edes lausua. Ajattelin, että mikään ei pitäisi minua poissa, vaikka minulla ei ollut yhtään rahaa harrastukseen ja silloin metrokin kulki vain Itäkeskukseen saakka. Ensin piti siis kävellä pitkästi toista kilometriä Mellunmäkeen hämärässä maineessa olleen metsäpolun läpi ja odotella harvakseltaan kulkevaa bussia, jolla pääsee Itikseen ja sieltä metrolla Herttoniemeen.

 

 

Koska 13-vuotiaat eivät vielä silloinkaan olleet kovin kovaa valuuttaa työmarkkinoilla, piti vielä ratkaista, miten rahoitan harrastuksen ja julkisilla liikennevälineillä kulkemisen. Kesäisin kulkemista tosin helpotti vähän se, että yhdeksän kilometrin treenimatkan Länsimäestä Herttoniemeen saattoi viikonloppuisin kulkea pyörällä tai juosten. Lopulta pääsin jakamaan mainoksia ja sain ansaittua riittävästi rahaa alkeiskurssin ja harjoitusmaksujeni maksamiseen.

 

Alkeiskurssille ilmoittautuminen jännitti kovasti, olinhan mennyt sinne salaa vanhemmiltani. En voi sanoa menneeni lupaa kysymättä, sillä kysyin kyllä lupaa moneen kertaan sitä koskaan saamatta.

 

Alkeiskurssin ensimmäisen treenin alussa näytettiin kaitafilmiltä esittelyvideo, jossa korealaiset miehet murskasivat tiiliä, tekivät liikesarjoja hienoissa muodoissa täsmällisen synkronisesti keskenään ja ottelivat potkien toisiaan panssareihin. Ensimmäisellä kerralla päästiin toki jo treenaamaankin. Olin niin innoissani, että maltoin tuskin odottaa pääseväni takaisin tuonne salille.

 

Treenien jälkeen harjoittelin kotona liikkeitä itsekseni tuntitolkulla. Hyvin nopeasti tutustuin alkeiskurssilla muihin ikäisiini poikiin, ystävystyimme ja harjoittelimme usein yhdessä varsinaisten treenien ulkopuolellakin.

 

20161125_144304.jpg


Taekwondon harjoituspassini ei ole aina näyttänyt näin surulliselta, mutta 30 vuoden aikana se on toki nähnyt kaikenlaista.

 

 

Alkeiskurssin kuluessa salilla käytiin myös kilpailut, jonne saapui bussilasteittain ihmisiä. Pieni sali oli täynnä huutavia ja kamppailevia taekwondon harrastajia. Kahdella pienellä areenalla oteltiin tosissaan, kun ihmiset ympärillä kannustivat ja hurrasivat hurmiossa niin, että salin peilit huurtuivat ja ilmaa olisi voinut leikata. Kehästä poistui hikisiä, ontuvia ja välillä verisiäkin ottelijoita. Se oli todella kiehtovaa, enkä ollut koskaan ennen kokenut niin voimakasta hurmosta ja ilmapiiriä.

 

Seuraavat kisat olisivat jo parin viikon päästä alkeiskurssin päättymisestä. Rohkeasti laitoin nimeni osallistujalistaan jo hyvissä ajoin tietämättä edes saisinko keltaista vyötä, joka oli vähimmäisvaatimus osallistumiselle. Pääsin kuitenkin helposti vyökokeesta läpi. Kävin ostamassa ensimmäiset otteluvarusteeni Töölössä sijaitsevasta eksoottisesta pienestä taekwondokaupasta, joka oli auki hyvin sattumanvaraisesti. Myymälä oli lattiasta kattoon asti täynnä harjoituspukuja, vöitä, laukkuja, verkkareita ja suojuksia. Ostin tuosta kiehtovasta kaupasta ottelemiseen tarvittavat suojavarusteet, jotka tosin nykymittapuun mukaan olivat lähinnä onnettomia kankaansuikaleita, joihin oli ommeltu sisälle muutaman millin vaahtomuovisoirot. Ainakaan elektroniikka ei päässyt niissä varusteissa vikaantumaan, vaikka ei ne kyllä toisaalta oikein mitään suojanneetkaan.

 

Ensimmäisissä kisoissa sain vastukseksi toisen asteen vihreän vyön, joka oli harjoitellut minua hieman pidempään. Hävisin ottelun melko selkeästi ja nenästäkin tuli verta, mutta sitä hädin tuskin edes huomasin muuten kuin dobokin kauluksen tahroista.

 

Ottelun jälkeen oloni oli kolhuista huolimatta euforinen ja tiesin haluavani lisää ja nopeasti. Seuraavatkin kisat menivät vielä aika samalla kaavalla – ekassa matsissa osumia ja tappio, ei kuitenkaan enää ihan niin selvästi kuin aiemmin.

 

Ennen kolmansia kisoja treenasimme ahkerasti lisää. Mestari Hwangin veli otti meistä pojista muutaman ja opetti liikkumista sekä katsoi hieman potkujemme perään. Sen jälkeen voitinkin seuraavissa kisoissa Turun Kupittaalla isossa hallissa neljä ottelua ja sain kultamitalin. Minulla on edelleen tuo mitali tallella, koska se oli ensimmäinen.

 

Seuraavissa kilpailuissa seurauksena oli taas ensimmäisen matsin tuloksena tappio. Päättäväisesti halusin treenata lisää, koska olin jo päässyt maistamaan voittamisen tuomaa tunnetta ja janosin sitä lisää. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin voittanut jotain ja kokenut olevani hyvä jossain.


20161125_150216-1.jpg

 

Kuva; Ensimmäinen mitalini

 

Koska siihen aikaan treenejä oli joka päivä eri vyöasteille, huomasin, että sinivihreät vyöt

harjoittelivat sekä alemmissa että ylemmissä vöissä. Kun sain sinivihreän vyön, päätin

jääväni sille vyöasteelle voidakseni treenata joka päivä ja käydä sunnuntaisin vielä Mestari Hwangin vetämissä ottelutreeneissäkin. Muina päivinä treenejä vetivät muut korealaiset opettajat Chong Man Hong, Jong Man Park (nyk. Korean maajoukkueen valmentaja) sekä Mestari Hwang ja hänen veljensä.

 

Treenit koostuivat yleensä aggressiivisen kovista alkulämmittelyistä, perustekniikasta, parista poomsesta, itsepuolustuksista ja loppuaika oteltiin. Treenien jälkeen jäimme usein muiden poikien (ja parin tytön) kanssa salille treenaamaan potkuja vessaan johtavalle käytävälle tai potkimaan säkkiä. Kotiin lähdettiin usein vasta kun kaikki treenit oli loppuneet ja opettajat lähtivät kotiin. Viikonloppuisin saatoimme helposti viettää salilla koko päivän, ja vaikka opettajat saattoivat joskus myöhästyä parikin tuntia, odotimme ulkona kärsivällisesti, jotta pääsimme treenaamaan. Harjoitteleminen oli aina sen pitkän odotuksen arvoista. Etenkin kun vaihtoehtona oli palata kotiin, jossa kaikki ei aina ollut niin mallillaan, etenkään viikonloppuisin.

 

Kaveripiirini vaihtui nopeasti, koska kaikki vapaa-aikani meni taekwondosalilla samojen tyyppien kanssa eikä aikaa ollut enää nahisteluille. Koulussakin sain olla melko rauhassa aloitettuani taekwondon. Elämä pyöri siis jo siinä vaiheessa hyvin tiukasti taekwondon ympärillä ja sen ehdoilla.

Yhteystiedot

Herttoniemen Taekwondo seura
Käyntiosoite: Mekaanikonkatu 15 B
taekwondo.herttoniemi@gmail.com
WhatsApp
050 5225917 (puhelu, tekstiviesti)

kuva kuva kuva

Sijaintimme