Alkeiskurssin päätyttyä pääsin osallistumaan kilpailuihin jo melko säännöllisesti ja nautin kovasti siitä kaikesta, tappioistakin huolimatta. Ilmoittauduin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, joihin oli mahdollista päästä mukaan. Siihen aikaan sarjoja oli kilpailuissa merkittävästi vähemmän kuin nykyisin. Siinä missä nykyisin sarjoja on todella kattavasti kaikentasoisille ja -ikäisille kilpailijoille, oli aiemmin lähinnä vain painoluokat sekä pojat/tytöt ja miehet/naiset erikseen. Jossain vaiheessa salillamme alkoi viikonloppuisin treenata yhdessä isompi mutta tiivis kaveriporukka ottelukisoja varten.
Ensimmäisten parin vuoden aikana treenasimme lähinnä keskenämme ja kilpailimme Taekwondo Unionin omissa kilpailuissa. Kuten usein kilpaillessa, nälkä tahtoo kasvaa syödessä ja pian ryhdyttiinkin katselemaan mahdollisuuksia kilpailla ja mahdollisuuksia pärjätä myös muualla. Johtuen tuolloin vallinneista erimielisyyksistä Suomen Taekwondoliiton ja Unionin välillä, oli täysin mahdotonta ajatella osallistumista yhteisiin kilpailuihin. Sen vuoksi kävimmekin alkuun ulkomailla kilpailemassa, ihan hyvällä menestykselläkin. Hyvin nopeasti kuitenkin halusimme päästä mukaan myös virallisiin SM-kisoihin, jotka käytiin Suomen Taekwondoliiton järjestäminä, niinpä vääntö osallistumisesta kisoihin alkoi. Lopulta vuonna 1992 pääsimme mukaan osallistumaan virallisiin SM-kisoihin, ja Unionin lähinnä Herttoniemen seurasta koostuva joukkue treenasi yhdessä ahkerasti ja tiiviisti noihin kisoihin pääasiassa In Seon Hwangin johdolla.
Ensimmäisissä ulkomaan kisoissa Ranskan Pariisissa 1991. Voitin noissa kisoissa kultaa omassa sarjassani. Kuvassa mukana Timo Niemi, joka aloitti samalla alkeiskurssilla kanssani, Hwangin veljekset In Kwon ja In Seon sekä Helsingin Itsepuolustuskoulun perustaja ja hyvä ystäväni Timo Räkköläinen.
Vuoden 1992 SM-kisat olivat tuon joukkueen kannalta menestyksekkäät, paitsi omalta osaltani. Hävisin kisoissa ensimmäisen otteluni samassa paikassa, jossa olin aikaisemmin voittanut ensimmäiset kisani, Turun Kupittaalla. En yksinkertaisesti suostunut hyväksymään tappiota mielessäni, sillä en mielestäni ollut huonompi kuin vastukseni ja olin harjoitellut kisoihin ihan yhtä paljon kuin muutkin joukkueen jäsenet, jotka nyt voittivat mestaruuksia ja mitaleita. Minä todella halusin voittaa mestaruuden jo silloin ja tappio maistuikin poikkeuksellisen karvaalta muiden juhlimista seuratessani. Se oli todella kova pala nieltäväksi ja ei ainakaan vähentänyt haluani treenata kovempaa.
Nuo kilpailut ja kokemani tappio kuitenkin antoivat ensimmäisen kipinän mielenkiintoon myös valmentautumista kohtaan. Lainasin kirjastosta aihetta käsitteleviä kirjoja opiskellakseni lisää siitä, kuinka voisin treenata paremmin ja tehokkaammin ominaisuuksia, joissa koin olevan vielä parannettavaa. Niitä kirjoja tuli suorastaan ahmittua. Kirjakaupasta ja kavereilta löysin myöhemmin lisää myös ulkomaisia teoksia valmennuksesta niin taekwondossa kuin muissakin lajeissa. Tiedon löytäminen siihen aikaan ei ollut ihan yhtä nopeaa ja helppoa kuin nykyisin Googlesta, joten se vaati hieman omistautumista. Tein silloin lukemani kirjallisuuden pohjalta ensimmäiset yksinkertaiset, mutta suunnitelmalliset, harjoitusohjelmani parantaakseni räjähtävää voimaa ja nopeutta.
SM-kilpailujen tappiosta huolimatta pääsin jostain syystä mukaan vuoden 1993 Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin Ruotsin Helsingborgiin. Ne olivat ensimmäiset PM-kilpailuni ja muistan ne edelleen elävästi, sillä en ollut koskaan ennen, enkä enää koskaan sen jälkeen jännittänyt kilpailemista niin paljon.
Ensimmäisessä ottelussa vastaani tuli itse Joseph Salim, joka oli voittanut Helsingissä järjestetyn World Cupin 1987 ja oli jo silloin moninkertainen EM-kultamitalisti, MM-mitalisti ja jonka otteita olin ihastellut joitakin vuosia aiemmin televisiosta. Tuon saman kaverin ansiosta olin päättänyt aloittaa taekwondon joitakin vuosia aiemmin. Jalkani tuntuivat yhtäkkiä vierailta ja huomattavasti normaalia painavammilta...muistan suorastaan pelänneeni ennen ottelua. Ei voida puhua mistään itselleni normaalista jännittämisestä, sillä melkein oksensin pelosta jännittäessäni tuota kohtaamista etukäteen. Asiaa ei auttanut kavereiden kehuskelut ja mässäily vastustajani aiemmasta menestyksestä ja saavutuksista. En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä tai hyväksy sellaista edelleenkään kun joku valmistautuu otteluunsa.
Kun ottelu alkoi, tuo jännitys katosi kokonaan, kuten aina ennenkin. Sen korvasi kovasti rakastamani adrenaliini, joka sai kaiken aina vaikuttamaan selkeältä ja kirkkaalta. Joseph aloitti ottelun aggressiivisesti hyökkäämällä samantien ja tuttuna refleksinä nostin jalkani ylös potkaisten häntä vastapalloon naamaan kirvespotkulla. Sama kuvio toistui heti perään seuraavassa tilanteessa, enkä voinut uskoa tapahtunutta todeksi – olinhan 2–0 johdossa suurta idoliani vastaan, joka oli nyt paikattavana verta vuotavan nenänsä vuoksi. Ottelu rauhoittui hänen osaltaan paljon sen jälkeen, mutta onnistuin potkaisemaan häntä vielä kolmannenkin kerran naamaan ja kerran panssariin hänen saadessa yhteensä seitsemän panssariosumaa ottelun kuluessa ja voittaen ottelun odotetusti 7–4.
Ymmärsin kuitenkin silloin, että jokainen kisaaja aloittaa ottelunsa aina samoista lukemista (0–0) ja parhaatkin ottelijat tekevät toisinaan virhearvioita. Ottelimme Josephin kanssa pian uudestaankin hänen silloisessa kotimaassaan Tanskassa, jossa hän oli kuuluisuus ja ajeli sponsoriautolla. Tuo ottelu oli sarjamme finaali noissa kisoissa ja sitä aikaistettiin reilusti televisioinnin mahdollistamiseksi. Ottelu oli jo paljon tiukempi kuin ensimmäinen kohtaamisemme, mutta päättyi kuitenkin vielä paljon kokeneemman Salimin niukkaan voittoon.
Jälkeenpäin olemme jutelleet ja muistelleet noita kohtaamisia hyvässä hengessä ja pidän häntä edelleen erittäin suuressa arvossa niin ottelijana kuin valmentajana. Asiaan toki vaikuttaa, että hänen ottelemisensa oli joskus ollut yksi suurimmista yksittäisistä syistä lajin aloittamiseen. Nykyisin hän toimii Yhdysvalloissa hyvin menestyvänä valmentajana ja pyörittää veljensä kanssa omaa salia.
Ulkomaisissa kisoissa menestystä tuli siis jo ihan hyvin ja tasaisesti, mutta sitä suomenmestaruutta vain ei tullut vieläkään. Sillä välin Herttoniemen joukkueemme oli kutistunut muutamaan aktiiviseen treenaajaan. Harjoittelin edelleen tiiviisti Timo Räkköläisen, In Kwonin ja Jukka “Juki” Vanhasen kanssa, joista jälkimmäinen on auttanut minua monessa asiassa. Kävimme esimerkiksi kerran treenien jälkeen nostamassa heidän kasvimaaltaan perunoita, jotta sain syödäkseni, kun valitin treeneissä ettei meinaa jaksaa treenata täysillä kun on nälkä ja kotona ei ollut ruokaa. Juki jaksoi aina myös herätä aamuisin kuudeksi ennen omia töitään kirittämään minua aamun fysiikkatreeneihin. Hän kiipesi usein reppuselkääni mäkijuoksuja treenatessa, kuittaillen sieltä reppuselästä sitten jälkikasvunsakin pystyvän nopeampiin suorituksiin. Eikä hän koskaan valittanut (ainakaan kovin paljon) kun hän sai olla säkkinä pitämässä rintapanssaria treenatessamme räjähtävyyttä lajinomaisesti potkimalla. Kesäisin treenattiin paljon nyrkkeilyä ja lyömistä, jolloin hän pääsi maksamaan näitä osumia takaisin korkojen kera.
Jonkin ajan päästä väliin tuli armeija, jolloin pidin pientä taukoa kisaamisesta ja treenaamisesta. Painoni nousi lähes kymmenen kiloa, sillä fyysisesti kuormitus oli paljon kevyempää kuin mihin olin tottunut ja ruokailujakin oli jatkuvasti aiempaan verrattuna. Silloin päätin myös lopettaa painon pudottamisen kisoihin käytännössä kokonaan ja keskittyä vain kilpailemiseen kehässä siinä painoluokassa, jota vaaka näytti harjoitellessa. Tuo päätös osoittautui jälkeenpäin yhdeksi parhaiksi tekemistäni päätöksistä, sillä armeijan jälkeen päätin jättää aikomani opiskelut sikseen ja keskittyä vain treenaamiseen ja kisaamiseen. Painonpudotuksen aiheuttaman ylimääräisen stressin pudottua pois kuvioista, jaksoin paljon paremmin varsinaisissa kisoissa ja sain paljon lisää voimaa.
Olin alkuun hieman epävarma painoluokan muutoksesta, mutta huoli osoittautui pian turhaksi. Armeijan jälkeen pääsin ensimmäisiin EM-kisoihin, jossa jouduin vielä ottelemaan aiemmassa painoluokassani sijoittuen kuudenneksi. Sen jälkeen vuonna 1995 voitin jo PM-kultaa ja viimein myös sen suomenmestaruuden melko helposti. Samana vuonna keväällä sain oikean jalan nilkka puudutettuna neljän ottelun jälkeen pronssia Hollannin avoimissa, jossa painoluokassani kilpaili yhteensä 84 kilpailijaa. Noissa kisoissa vastassani oli arvokisamitalisteja ja kaksi tulevaa Euroopan mestaria, joista toisen voitin ja toisen kanssa ottelin tasan. Pari vuotta myöhemmin en neljällä ottelulla päässyt samoissa kisoissa enää edes mitaleille, kun osallistujia oli sarjassa jo lähes sata.
Vuonna 1996 käytiin taas paljon kisoja. Se vuosi jäi mieleeni luonnollisesti Helsingin EM-kisoissa saavuttamani ensimmäisen EM-pronssin myötä. Kisat menivät hyvin, vaikka tavoitteena ollut finaalipaikka jäikin karvaan tuomariäänestyksen myötä tappioon Turkin Ekrem Boyalin kanssa tasapisteisiin päättyneessä semifinaalissa ja mestaruuden vei edellisenä vuonna Hollannin avoimissa voittamani Tanskalainen Jesper Roesen. Hyvin kulkenutta vuotta kuitenkin varjosti Unionin ja Liiton jo vuosia jatkuneet erimielisyydet ja kabineteissa käydyt pyrkimykset hankaloittaa osallistumistani ja valmistautumistani kisoihin.
Kuvaavaa on, että tuohon aikaan en voinut edes edustaa omaa seuraani Herttoniemeä, vaan jouduin kilpailemaan milloin minkäkin seuran nimen alla pystyäkseni osallistumaan myös Liiton kilpailuihin, ja sen vuoksi olenkin voittanut kisoja milloin Vihdille, Vatadolle, Helsingillle jne.
Vaikka Helsingin EM-kisojen alla olikin puhetta ja selkeää pyrkimystä siihen, etten voisi menestyksestäni huolimatta saada Olympiakomitean taloudellista tukea harjoittelulleni, osoittautui tuo murhe lopulta turhaksi. Ensimmäisen arvokisamitalin myötä sain tukea Olympiakomitealta ja myös sponsorirahaa harjoitteluun, joka mahdollisti mm. leirit ulkomailla ja useamman ulkomaan kisan lisäämistä kisakalenteriini tarvitsematta tehdä töitä ihan niin paljon kuin aikaisemmin. Olin siihen aikaan vuorotyössä vartijana Pasilan rautatieasemalla valvomassa järjestystä, joten öiset työvuorot olivat pitkiä. Ajoittain rauhattomalla työpaikalla usein myös sattui ja tapahtui paljon enemmän kuin olisi ollut tarpeen.
Helsingin EM-kisojen aikaan laji sai paljon näkyvyyttä ja alkeiskursseilla olikin silloin paljon osallistujia. Kisoissa oli paikalla todella suuri joukko seuramme harrastajia ja tuttuja kannustamassa.
Helsingin EM-kisat olivat ensimmäinen ja ainoa kerta, kun äitini oli paikalla katsomassa kilpailujani. Hän kertoi säikähtäneensä ensimmäisessä ottelussa tyrmäämäni Irlannin James Horanin (kuvassa oikealla sinisessä panssarissa) puolesta, mutta innostuneensa päivän mittaan täpötäydessä hallissa vallinneesta huutomerestä otteluideni aikana ja tietenkin saavutetusta mitalista. Tulkitsin tämän hiljaiseksi hyväksynnäksi ilman lupaa aloittamalleni harrastukselle.
Kaikki kirjoitukset eivät aina keskittyneet vain hyvin sujuneisiin kisoihin. Osa nosti esiin myös liittojen väliset riitaisuudet ja hankalan tilanteeni niiden välissä, joka luultavasti osaltaan auttoi tilannettani myöhemmin myös Olympiakomitean suhteen.
Taloudellisen tilanteen parannuttua kisoja, matkapäiviä ja leirejä alkoi olla todella paljon. Eniten leiripäiviä tuli vietettyä Etelä-Koreassa Kyung Heen arvostetussa yliopistossa treenaten yhdessä heidän edustusjoukkueensa kanssa. Nuo treenireissut kestivät yleensä neljästä kuuteen viikkoa ja sijoittuivat useimmiten ennen tärkeitä arvokisoja, jolloin pystyin keskittymään vain treenaamiseen ilman häiriöitä aikakautena, kun kännykät ja nettiyhteydet olivat vielä suhteellisen harvinaisia ja tekivät vasta tuloaan. Suomalaiset kännykät eivät silloin vielä muutenkaan toimineet toisella mantereella lainkaan. Yhteyttä pidettiin kolikkopuhelimilla kerran viikonlopussa iltaisin, kun Suomessa oli aamupäivä.
Paria poikkeusta lukuunottamatta matkustin Koreaan yleensä yksin. Päivät koostuivat aina herätyksestä, aamutreeneistä (2h), kylmästä suihkusta, ruokailusta, levosta, päivätreeneistä (1–2h), kylmästä suihkusta, ruokailusta, levosta ja lajitreeneistä (3h), kylmästä suihkusta, ruokailusta ja muutaman tunnin seurustelusta tai kirjojen lukemisesta ennen illan vahvuuslaskentaa ja hiljaisuutta. Viikonloppuisin treenejä oli vain lauantaisin aamulla, sunnuntait oli vapaata. Pidin noista leireistä paljon, vaikka pitkään yksinään oleminen, ikävä ja kielitaidottomuus vieraassa ympäristössä ja kulttuurissa olikin välillä raskasta. Sain kuitenkin tehdä vain ja ainoastaan sitä mitä rakastin niin paljon: treenata ja sparrata kovaa maailman huippujen kanssa. Tuon yliopiston joukkueesta valittiin yleensä vähintään 3–4 edustajaa Korean maajoukkueeseen. Samassa tuvassa kanssani asui mm. Olympiamitalisti, World Cup voittajia tai MM-mitalisteja.
Laulamassa korealaista karaokea treenien välissä Kyung Heen joukkueen kanssa. Kuvassa oikealla tupakaverini, Sydneyn Olympialaisten hopeamitalisti Sin Joon-Sik. Kundit nauhoittivat tietämättäni epävireisen lauluni ja soittivat kasettia täysillä ennen seuraavien treenien alkulämmittelyä naureskellen laulusuoritukselleni avoimesti - melkoisia velikultia siis.
Koreassa treenattiiin kovaa ja paljon. Aina riitti tasokasta sparrikaveria, vaikka joku olisi ollut poissakin. Treeneissä tapahtuneet tyrmäyksetkään eivät olleet mitenkään poikkeuksellista. Yleensä tyrmätty raahattiin vain sivummalle pois edestä lepäämään jääpussin kanssa, mutta treeni jatkui ihan normaalisti keskeytyksettä.
Leireillä tuli käytyä myös Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, USA:n Colorado Springsissä, Briteissä ja monessa muussa paikassa. Vuosien varrella moni kilpakumppani tuli tutuksi ja joidenkin kanssa on pidetty yhteyttä ja vaihdettu kuulumisia ihan näihin päiviin saakka.
Colorado Springsissä USA:n Olympiavalmennuskeskuksessa harjoitusleirillä.
Espanjassa leirillä heidän Barcelonan keskuksessaan. Tuolloin Espanjan valmentajana toimi Ireno Fargas, joka on valmentanut monta maailmanmestaria.
Kilpailemista ei alkuvaiheessa siis tosiaankaan voinut pitää mitenkään itsestäänselvyytenä, etenkin kun kisoihin päästyäänkin koko ajan piti todistella olevansa paras ja pärjätä selkeästi muita paremmin päästäkseen mukaan edes yrittämään maajoukkueeseen. Piti miettiä porsaanreikiä päästäkseen mukaan kisaamaan välttyäkseen hurjilta osallistumismaksuilta, joita vaadittiin Liiton ulkopuoliselta kisaajalta. Piti edustaa seuroja, joista ei välttämättä tiennyt muuta kuin nimen. Sponsoreita hakiessa sai tottua vähättelyyn ja naureskeluunkin vaikka teit kaikkesi. Onneksi kuitenkin löytyi niitäkin tukijoita, jotka uskoivat ja olivat valmiita auttamaan.
Kilpaileminen otti todella paljon loukkaantumisten, ihmissuhteiden, politikoinnin ja useiden vastoinkäymisten osalta, mutta vastavuoroisesti se myös antoi niin paljon eväitä, kokemuksia, tarinoita, ystäviä ja näkökulmaa elämään sekä lajiin, ettei sellaista hankita millään tutkinnolla koulusta, vyökokeista tai paljon lupaavilla mainoksilla. Liittojenkin suhteet ovat tätä nykyä onneksi hyvät ja yhteistyö sujuu merkittävästi helpommin, joten asioissa on menty monessa suhteessa eteenpäin ja mielestäni oikeaan suuntaan.
Vaikka tein siihen aikaan melko poikkeuksellisen ratkaisun päättäen panostaa kaiken kilpailemiseen sekä samalla jättää kaikki opiskelut sikseen ilman mitään varmuutta tulevasta, tekisin edelleen saman uudelleen. Kun haluat jotain tarpeeksi ja tiedostat kirkkaasti mitä tahdot, on päätökset sen jälkeen lopulta helppo tehdä kohti tuota päämäärää. Kyse voi olla ihan tavallisista arkipäiväisistä asioista tai sitten vaikka sen uuden harrastuksen aloittamisesta ja siinä menestymisessä. Omalla kohdallani tein päätöksen vuonna 1987, kun sattumalta näin televisiosta ensimmäisen kerran taekwondoa ja sähäkkää kamppailua.
