• '
    '
  • '
    '
  • '
    '

MIKA TARHANEN
1. dan musta vyö. Aloittanut taekwondon 2.11.1987 Herttoniemen Taekwondoseuran alkeiskurssilla.

Kolmen lapsen isä, joka asuu perheineen Espoossa.

Taekwondon lisäksi vapaa-ajallaan opettelee soittamaan kitaraa, katselee leffoja, ajaa kartingia ja opiskelee uusia asioita. Talvisin Mika viihdyttää itseään myös lumilautailemalla.

 

________________________________________________________________

 

Lapsuuteni vietin pääasiassa ulkona leikkien ja tehden kolttosia kavereiden kanssa. Koska olin pienikokoinen ja todella laiha, jouduin melko usein isompieni tönimäksi. Nimittelyiltäkään en välttynyt: tikku-ukko, lankajalka, luuviulu ja muut vastaavat lisänimet olivat niitä tavallisimpia.

Siihen aikaan koulussa välitunneilla poikien kanssa tappeleminen ja jatkuva nahistelu oli melko tavallista, mutta pahemmilta ylilyönneiltä onneksi vältyttiin. Ikäisiäni lähes päätä lyhyempänä ja merkittävästi heiveröisempänä olin tietysti helppo kohde, mutta pärjäsin muiden poikien mukana, koska en yleensä suostunut antamaan periksi tai alistumaan ja annoin takaisin parhaan kykyni mukaan.

 

1980-luvun alkupuolella pihojen ja alueiden väliset reviirit olivat melko tarkkaan määriteltyjä. Silloin Länsimäessä, Kontulassa ja Vesalassa oli turha kuvitellakaan menevänsä johonkin pidemmälle ilman, että joku poikaporukka ei olisi tullut kuulustelemaan asuinaluetta. Jos näissä kuulusteluissa ei osannut nimetä taloja ja niissä asuvia jätkiä tai pystynyt todistamaan asumistaan alueella, niin vaihtoehtoina oli yleensä ottaa joko osumia tai jalat alleen.

 

Vaikka nuorempana kokeilin niin jalkapalloa kuin lentopalloakin, en niistä kuitenkaan

innostunut. Lentopallossa jäin ainoaksi pojaksi, kun muut ikäiseni pojat siirtyivät pelaamaan lätkää, joka oli ylivoimaisesti liian kallista perheelleni.

 

Kävin yhden kaverini kanssa kerran katsomassa nyrkkeilytreenejä Jakomäessä ja sain sieltä ensimmäisen kipinän kamppailulajeihin. Halusin oppia puolustamaan itseäni paremmin isompiani vastaan. Laji kiehtoi kovasti, mutta koska treenit olivat vieraalla alueella iltaisin ja vanhemmatkaan eivät hirveästi ilahtuneet aiheesta, niin se innostus laantui nopeasti. Samaan aikaan moni kavereistani oli aloittanut karaten harrastamisen ja kävin pari kertaa katsomassa heidän harjoituksiaan. Olin kuitenkin pettynyt näkemääni, sillä elokuvien perusteella olin kuvitellut sen olevan ihan jotain muuta kuin pelkkää ilmaan huitomista.

 

Sitten eräänä iltana televisiosta tuli kooste taekwondon World Cupista, joka käytiin

Helsingissä vuonna 1987. Olin heti myyty! Ohjelmassa haastateltiin nuorta tanskalaista Joseph Salimia. Otteleminen sisälsi näyttäviä potkuja täyskontaktilla ja kilpailijat olivat salamannopeita. Ohjelman jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka hienoa olisi osata otella niin hyvin ja päästä joskus kisaamaan samanlaisiin kisoihin.


WC-1987.jpg

Kuva: World Cup 1987 mitaleista


Vanhempani eivät tietenkään suostuneet päästämään minua moisen lajin pariin saati maksamaan siitä. Olin kuitenkin jo päättänyt aloittaa taekwondon.

 

Siihen aikaan alkeiskursseja piti etsiä sanomalehtien ilmoituksista. Syksyllä 1987 lopulta tärppäsi. Herttoniemessä alkaisi lajin alkeiskurssi ja opettajina olisi jotain korealaisia jannuja, joiden nimiä en osannut edes lausua. Ajattelin, että mikään ei pitäisi minua poissa, vaikka minulla ei ollut yhtään rahaa harrastukseen ja silloin metrokin kulki vain Itäkeskukseen saakka. Ensin piti siis kävellä pitkästi toista kilometriä Mellunmäkeen hämärässä maineessa olleen metsäpolun läpi ja odotella harvakseltaan kulkevaa bussia, jolla pääsee Itikseen ja sieltä metrolla Herttoniemeen.

 

 

Koska 13-vuotiaat eivät vielä silloinkaan olleet kovin kovaa valuuttaa työmarkkinoilla, piti vielä ratkaista, miten rahoitan harrastuksen ja julkisilla liikennevälineillä kulkemisen. Kesäisin kulkemista tosin helpotti vähän se, että yhdeksän kilometrin treenimatkan Länsimäestä Herttoniemeen saattoi viikonloppuisin kulkea pyörällä tai juosten. Lopulta pääsin jakamaan mainoksia ja sain ansaittua riittävästi rahaa alkeiskurssin ja harjoitusmaksujeni maksamiseen.

 

Alkeiskurssille ilmoittautuminen jännitti kovasti, olinhan mennyt sinne salaa vanhemmiltani. En voi sanoa menneeni lupaa kysymättä, sillä kysyin kyllä lupaa moneen kertaan sitä koskaan saamatta.

 

Alkeiskurssin ensimmäisen treenin alussa näytettiin kaitafilmiltä esittelyvideo, jossa korealaiset miehet murskasivat tiiliä, tekivät liikesarjoja hienoissa muodoissa täsmällisen synkronisesti keskenään ja ottelivat potkien toisiaan panssareihin. Ensimmäisellä kerralla päästiin toki jo treenaamaankin. Olin niin innoissani, että maltoin tuskin odottaa pääseväni takaisin tuonne salille.

 

Treenien jälkeen harjoittelin kotona liikkeitä itsekseni tuntitolkulla. Hyvin nopeasti tutustuin alkeiskurssilla muihin ikäisiini poikiin, ystävystyimme ja harjoittelimme usein yhdessä varsinaisten treenien ulkopuolellakin.

 

20161125_144304.jpg


Taekwondon harjoituspassini ei ole aina näyttänyt näin surulliselta, mutta 30 vuoden aikana se on toki nähnyt kaikenlaista.

 

 

Alkeiskurssin kuluessa salilla käytiin myös kilpailut, jonne saapui bussilasteittain ihmisiä. Pieni sali oli täynnä huutavia ja kamppailevia taekwondon harrastajia. Kahdella pienellä areenalla oteltiin tosissaan, kun ihmiset ympärillä kannustivat ja hurrasivat hurmiossa niin, että salin peilit huurtuivat ja ilmaa olisi voinut leikata. Kehästä poistui hikisiä, ontuvia ja välillä verisiäkin ottelijoita. Se oli todella kiehtovaa, enkä ollut koskaan ennen kokenut niin voimakasta hurmosta ja ilmapiiriä.

 

Seuraavat kisat olisivat jo parin viikon päästä alkeiskurssin päättymisestä. Rohkeasti laitoin nimeni osallistujalistaan jo hyvissä ajoin tietämättä edes saisinko keltaista vyötä, joka oli vähimmäisvaatimus osallistumiselle. Pääsin kuitenkin helposti vyökokeesta läpi. Kävin ostamassa ensimmäiset otteluvarusteeni Töölössä sijaitsevasta eksoottisesta pienestä taekwondokaupasta, joka oli auki hyvin sattumanvaraisesti. Myymälä oli lattiasta kattoon asti täynnä harjoituspukuja, vöitä, laukkuja, verkkareita ja suojuksia. Ostin tuosta kiehtovasta kaupasta ottelemiseen tarvittavat suojavarusteet, jotka tosin nykymittapuun mukaan olivat lähinnä onnettomia kankaansuikaleita, joihin oli ommeltu sisälle muutaman millin vaahtomuovisoirot. Ainakaan elektroniikka ei päässyt niissä varusteissa vikaantumaan, vaikka ei ne kyllä toisaalta oikein mitään suojanneetkaan.

 

Ensimmäisissä kisoissa sain vastukseksi toisen asteen vihreän vyön, joka oli harjoitellut minua hieman pidempään. Hävisin ottelun melko selkeästi ja nenästäkin tuli verta, mutta sitä hädin tuskin edes huomasin muuten kuin dobokin kauluksen tahroista.

 

Ottelun jälkeen oloni oli kolhuista huolimatta euforinen ja tiesin haluavani lisää ja nopeasti. Seuraavatkin kisat menivät vielä aika samalla kaavalla – ekassa matsissa osumia ja tappio, ei kuitenkaan enää ihan niin selvästi kuin aiemmin.

 

Ennen kolmansia kisoja treenasimme ahkerasti lisää. Mestari Hwangin veli otti meistä pojista muutaman ja opetti liikkumista sekä katsoi hieman potkujemme perään. Sen jälkeen voitinkin seuraavissa kisoissa Turun Kupittaalla isossa hallissa neljä ottelua ja sain kultamitalin. Minulla on edelleen tuo mitali tallella, koska se oli ensimmäinen.

 

Seuraavissa kilpailuissa seurauksena oli taas ensimmäisen matsin tuloksena tappio. Päättäväisesti halusin treenata lisää, koska olin jo päässyt maistamaan voittamisen tuomaa tunnetta ja janosin sitä lisää. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin voittanut jotain ja kokenut olevani hyvä jossain.


20161125_150216-1.jpg

 

Kuva; Ensimmäinen mitalini

 

Koska siihen aikaan treenejä oli joka päivä eri vyöasteille, huomasin, että sinivihreät vyöt

harjoittelivat sekä alemmissa että ylemmissä vöissä. Kun sain sinivihreän vyön, päätin

jääväni sille vyöasteelle voidakseni treenata joka päivä ja käydä sunnuntaisin vielä Mestari Hwangin vetämissä ottelutreeneissäkin. Muina päivinä treenejä vetivät muut korealaiset opettajat Chong Man Hong, Jong Man Park (nyk. Korean maajoukkueen valmentaja) sekä Mestari Hwang ja hänen veljensä.

 

Treenit koostuivat yleensä aggressiivisen kovista alkulämmittelyistä, perustekniikasta, parista poomsesta, itsepuolustuksista ja loppuaika oteltiin. Treenien jälkeen jäimme usein muiden poikien (ja parin tytön) kanssa salille treenaamaan potkuja vessaan johtavalle käytävälle tai potkimaan säkkiä. Kotiin lähdettiin usein vasta kun kaikki treenit oli loppuneet ja opettajat lähtivät kotiin. Viikonloppuisin saatoimme helposti viettää salilla koko päivän, ja vaikka opettajat saattoivat joskus myöhästyä parikin tuntia, odotimme ulkona kärsivällisesti, jotta pääsimme treenaamaan. Harjoitteleminen oli aina sen pitkän odotuksen arvoista. Etenkin kun vaihtoehtona oli palata kotiin, jossa kaikki ei aina ollut niin mallillaan, etenkään viikonloppuisin.

 

Kaveripiirini vaihtui nopeasti, koska kaikki vapaa-aikani meni taekwondosalilla samojen tyyppien kanssa eikä aikaa ollut enää nahisteluille. Koulussakin sain olla melko rauhassa aloitettuani taekwondon. Elämä pyöri siis jo siinä vaiheessa hyvin tiukasti taekwondon ympärillä ja sen ehdoilla.

Tauon jälkeen treenaamisen aloittaminen on vaikeinta. Etenkin jos se venähtää lähes 30 vuoden mittaiseksi. Erkki Talvitie aloitti taekwondon syksyllä 1982 ja innostui. Eräissä treeneissä pari vuotta myöhemmin Erkin sormiin lävähti potku. Pikkuvamman parantelu venyi ja muut asiat täyttivät elämän. Keväällä 2012 Erkki kuitenkin huomasi taas solmivansa taekwondovyötä.

Helsingin Herttoniemen teollisuusalueen autoliikkeiden keskellä, Mekaanikonkadulla sijaitsevassa taekwondosalissa on torstai-iltapäivänä hiljaista. Aulatilan oranssien nojatuolien ääressä kauluspaitainen mies on syventynyt hampurilaisravintolasta ostettuun salaattiin. Jalkojen juuressa lojuu joogamatto ja repusta pilkistää verkkarit.


Erkki Talvitie on tyypillinen keski-ikäinen myyntimies puhetta pulppuaa, mutta kun jutun pitäisi kääntyä häneen itseensä, äänensävy muuttuu vaatimattomaksi.


Eihän minusta ole liikkumisen ja taekwondoharrastajan esikuvaksi. Tämmöinen pyöreä viittäkymppiä lähestyvä tallaaja. Jalka nousee kyllä potkuun, mutta ei enää solisluuta korkeammalle.


Silti hänessä on paljon ihailtavaa ja kerrottavaa. Hän on mies, joka palasi kamppailulajin pariin lähes 30 vuoden tauon jälkeen. Hän on myös mies, joka sai koko perheensä harrastamaan taekwondoa.


Eki_Päivi_900600_IMG_2348_KuvaRiittaIlonaHurmerinta.JPG

Päivi ja Erkki Talvitie esittelemässä itsepuolustuksia Herttoniemen Taekwondoseuran näytöksessä Kauppakeskus Itiksessä 9.1.2016.

 

Innostus syttyi, mutta tauko venähti

Erkki, ”Eki”, oli vuonna 1982 tamperelainen ammattikoululainen, joka kavereiden innostamana lähti katsomaan taekwondonäytöstä. Kolme vuotta aikaisemmin Suomeen rantautuneesta taekwondosta he eivät tuolloin tienneet mitään. Paikallisen seuran harrastajien ja pääopettaja Dae Jin Hwangin säntilliset perustekniikat korkeine potkuineen tekivät vaikutuksen nuoriin kolleihin.


Alkeiskurssista muistan sen, että siellä harjoiteltiin todella paljon kaatumista. Eteen, taakse, sivulle ja juoksuvauhdista. Kun itse pääsi ylös, oli aika kaataa kaveri kumoon. Potkuihin päästiin kunnolla vasta ensimmäisen vyökokeen jälkeen.


Liikuntaan tottumattoman Ekin kroppa joutui koville.


Punnerruksia ja vatsalihasliikkeitä oli tapana tehdä 50 kappaleen setissä useita sarjoja kerralla.


Mutta nuori mies sai nopeasti jutusta kiinni, ja kunto nousi kohisten. Niin nousi myös jalka. Taekwondossa on tyypillistä nopea kehittyminen, kun potkutekniikka on hallussa.


Säännöllistä taekwondoharjoittelua kesti Ekillä kuitenkin vain puolitoista vuotta.


Omaa tyhmyyttäni en pitänyt sparritreenissä käsiäni nyrkissä. Kaverin potku osui suoraan sormille. Mitään nivelten turpoamista pahempaa ei tosin seurannut, mutta parantumisprosessi jotenkin venähti.


Sitten tuli joulutauko, ja keväällä Talvitie keskittyi opintojen viimeistelyyn.


Samalla tipahdin säännöllisen liikunnan rytmistä eikä taekwondosalille vain tullut lähdettyä.


Meni vuosia, oli töitä, lasten syntymiä ja muuttoja paikkakunnalta toiselle. Ekin elo täyttyi ruuhkavuosista. Aikaa omasta hyvinvoinnista huolehtimiselle liikunnan parissa ei tuntunut löytyvän.


Satunnaisten juoksulenkkien jälkeen venyttelin aina samalla tavalla kuin taekwondotreeneissä oli opetettu. Jotenkin laji oli koko ajan mielessä.


Eki_venyy_900600_IMG_6839.JPG

Erkki Talvitie tutustui uudenlaisiin venyttelyliikkeisiin ohjaajakoulutuksessa Herttoniemen Taekwondoseuran salilla huhtikuussa 2016.

Ensin poika, sitten Eki ja lopulta koko perhe


Syksyllä 2011 oli aika löytää harrastus juuri koulunkäynnin aloittaneelle Juho-pojalle. Isän silmiin osui Herttoniemen Taekwondoseuran mainos.


Voi sitä riemua, kun havaitsin Hwangin perheen treenisalin sijaitsevan kotimme lähellä Herttoniemessä.


Vierailu taekwondosalilla sytytti Juhossakin innostuksen potkimiseen.


Jonkin aikaa katselin poikani harjoittelua salin laidalta, ja aina välillä joku nyki hihasta, että mites olisi, eikös isänkin jalkaa vipata. Olin luonnollisesti maininnut lyhyen taekwondotaustani.


Tarvittiin kuitenkin useampi vanhemman harrastajan houkuttelu. Erityisesti Eki kiittelee Jyri Lankista kannustamisesta, jotta hän 44-vuotiaana uskalsi palata taekwondon harrastajaksi.


Ensimmäiset kuukaudet olivat karua aikaa. Notkeutta ei ollut nimeksikään, ja vuosirenkaat tuntuivat kolottavan kropan jokaisessa kulmassa. Sitkeyteni ja hyvä tsemppi salilta saivat kampeamaan kuitenkin treeneihin viikosta toiseen.


Oma osuutensa oli sillä, että kiinteistönvälitysalalla myyntipäällikkönä toimiva Talvitie sai muokattua työaikojaan harjoitusvuoroihin sopivaksi. Treenaamista on helpottanut myös se, että koko perhe harjoittelee nyt samaa lajia.


Perheen nuorin lapsi, Jalo, aloitti taekwondon syksyllä 2013.


Poikien kanssa yritimme heti houkutella vaimoani Päiviä lajin pariin. Aluksi hän torppasi idean täysin.


Myyntimiestä on vaikea vastustaa ja niin Päivi Talvitiekin päätyi Herttoniemen Taekwondoseuran intensiivikurssille. Tällä hetkellä hänellä on punaruskea vyö.


Harrastajien me-henkeä ei voinut olla havaitsematta, kun kävin katsomassa Juhon ja Erkin treenejä. Lopulta en malttanut vain seurata sivusta, kertoo Päivi.


Eki_ohjaa_900600_IMG_8866.JPG

Jalo Talvitie nappasi pisteen isoveljensä Juhon panssarista. Erkki Talvitiestä on hauskaa nähdä poikiensa nauttivan taekwondoharjoittelusta.

 

Lauantaisin neljä tuntia treenisalilla

Yhteinen harrastus rytmittää mukavasti koko Talvitien perheen vapaa-aikaa.


Salilla pääsee treenaamaaan ohjatusti myös joogaa ja kahvakuulaa. Parasta on se, että minun ei tarvitse suhata ympäri kaupunkia kyyditsemässä perheenjäseniä eri paikkoihin liikkumaan, huokaisee Eki.


Perheen kodissa on yksi huoneista sisustettu taekwondotreeniin soveltuvalla palamatolla. Sieltä löytyy potkutyynyjä ja muita urheiluvälineitä, joten omatoiminen harjoittelu on mahdollista milloin vain.


Erityisesti lauantait ovat yhteistä liikunnallista laatuaikaa. Omien taekwondotreenien lisäksi Päivi ja Eki toimivat apuohjaajina lasten vuoroilla.


Taekwondosalilla tulee vietettyä pääsääntöisesti joka lauantai kello kymmenestä iltapäiväkahteen. Neljän tunnin jälkeen onkin hyvä sujahtaa ruokailun kautta saunaan ja sohvalle, virnistää Eki.


Talvitiet_900600_IMG_8679.JPG

Talvitien perhe treenaamassa. Etualalla Jalo ja Juho, takana Erkki ja Päivi.

”Se on arjen pientä onnea”


Eki näkee, että taekwondon harrastaminen on heijastunut Juholla ja Jalolla positiivisesti koulumenestykseen.


Treeneissä pojat joutuvat keskittymään rauhallisesti, jos haluavat oppia uusia asioita. Lisäksi laji opettaa toisten kunnioittamista. Ne asiat ovat varmasti välittyneet myös koulupäiviin.


Päiville ja Ekille säännölliset viikkotreenit antavat paljon muutakin kuin liikunnan iloa. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi salilta on löytynyt uusia ystäviä. Molemmat toteavat taekwondoharjoittelulla olevan myös vaikutuksia työssä jaksamiseen.


Tiistain aamutreenien jälkeen on makea fiilis lähteä vetämään viikkopalaveria konttorille. On todella energinen olo. Ainoa varjopuoli on se, että koko päivän on nälkä, vaikka söisi kuinka paljon. Keskiviikon iltatreenit puolestaan katkaisevat hyvin työviikkoa. Kun tulen taekwondosalille, niin en mieti sekuntiakaan työasioita. Se on arjen pientä onnea, toteaa Eki.


Perhepoomsea_900600_IMG_9056.JPG

Yhteisen tahdin löytäminen liikesarjatreenissä vaatii Talvitien perheeltä vielä hieman harjoittelua.

Ympyrä sulkeutuu


Kun Ekiltä kysyy hänen lajitavoitteistaan, seuraa pitkä mietiskely. Kamppailulajien harrastajille hänen vastauksensa ei taida olla yllätys.


Totta kai mustan vyön saavuttaminen olisi hieno asia, ehkä jopa unelman täyttymys. Siihen tosin menee vielä varmasti pari vuotta.


Yksi tavoite on myös se, että Talvitie toivoo pystyvänsä auttamaan muita aikuisia taekwondon pariin.


Herttoniemen Taekwondoseurassa panostetaan siihen, että niin paluuharrastajat kuin uudetkin aikuistreenaajat otetaan lämpimästi vastaan. Haluan omalta osaltani kannustaa omaa ikäluokkaani mukaan.


Taekwondosalin seinäkello näyttää kymmentä vaille viittä. Haastattelun aikana paikalle on saapunut joogaopettaja Changsoon Kim ja muutamia työpäivästään vapautuneita aikuisia. Joku huikkaa Ekille jalkojensa jumiutuneen edellisillan potkutreeneistä. Pari lasta istahtaa tottuneesti penkille ja laittaa televisiosta pyörimään taekwondon otteluvideoita. Samaan aikaa heidän vanhempansa ravistelevat joogamattojaan.


On aika päästää myös Erkki Talvitie huoltamaan kehoaan, jotta lauantaina jalka nousee mestari Hwangin opetuksessa. Mikään ei ole muuttunut 30 vuoteen kaikki on siis hyvin.


Teksti ja kuvat: Riitta-Ilona Hurmerinta.

 

Eki_potkii_900_600_IMG_8760.JPG

Vielä nousee Erkki Talvitien jalka korkealle.






 
Kolme vuotiaan Veeran mukaan parasta Taekwondossa on ”perhostorjunta”, ja isän, Mikon mielestä yhdessä tekeminen.
 
4-vuotias Ulpu haluaisi aikuisena Taekwondossa vaaleanpunaisen vyön ja äidin, Oonan saa hymyilemään se, että hänen pieni lapsensa yrittää tunnilla tosissaan.

Neljävuotias Mikael on isänsä kanssa tunnilla aina vauhdissa. Mikaelin mielestä jännittävintä on paini. Isän Jannen mielestä Taekwondo on auttanut perheen yhdessäoloa. Mikaelin isovelikin on aina välillä tunnilla mukana näyttämässä taitojaan.

4 -vuotias Leevi on myös suloinen tapaus eikä säästele halauksissaan - hän tykkää kaikista leikeistä ja potkuista tunnilla. Isä Jaakko tulee onnelliseksi kun lapsi oppii ja onnistuu.

Leon mielestä hauskinta on juokseminen sekä pomppiminen. Taekwondo on antanut Juholle ja Leolle koko perheen harrastuksen.

Vasta kaksivuotias Eeli on oppinut tunnilla tasapainoa. Isä Sulachhan kertoo harrastukseen olleen äidin idea, mutta jo nyt isä on onnellinen, että voi tutustua lapsen taitoihin ja viettää hauskaa aikaa lapsen kanssa. Joskus mukana on ollut joidenkin perheiden pienimmätkin vauvat.

Taaperotaekwondo ei siis ole niin vakavaa. On pääasia, että perheet saavat olla yhdessä.

Teksti: Saara Salo
Kuva: Riitta-Ilona Hurmerinta