• '
    '
  • '
    '
  • '
    '
Mikan tarinan ensimmäinen osa on luettavissa tästä

Mika tarinan toinen osa on luettavissa tästä

Kilpailuvietti ja näyttämisen halu on ollut minulla erittäin voimakasta alusta alkaen ja elää tietyissä asioissa toki edelleen. Se vaikutti voimakkaasti kehitykseeni ja tekemiini päätöksiin, vaikka järki usein yrittikin vakuutella jotain muuta. Kuten kilpailemisessa ja valmentautumisessa yleensä, ilman selkeitä tavoitteita, päämääriä ja oikeanlaista omistautumista tai tahtotilaa on erittäin vaikeaa päästä hyviin tuloksiin.


Matkan varrella urheilija joutuu usein pysähtymään, miettimään ja puntaroimaan päätöksiään, joskus isoja ja kipeitäkin sellaisia. Jossain vaiheessa uraansa, urheilija joutuu väistämättä miettimään myös lopettamista. Itselläni kävi näin, kun yllätin itseni ns. “housut kintuissa” tällaisten ajatusten parista.


Tiedostin kyseenalaistavani tahtotilaani aiempaan useammin samalla kun panin merkille vastustajien ja joukkuekavereiden olevan vähitellen nuorempia ja nuorempia. En enää ollutkaan se nuorin ja nälkäisin haastaja, vaan yksi vanhimmista ja kokeneimmista – vain vähän alle kolmekymppisenä! Sarjani oli kuitenkin usein kisojen suurimpia ja mitalistit/voittajat yleensä lähempänä kahtakymppiä kuin kolmeakymppiä.


20161216_203211-COLLAGE.jpg

Yli 100:n kilpailun ja reilun 250:n ottelun tulokset mahtuvat melkein kahteen isoon kaappiin. Vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa ryhdyin arvostamaan näitä saavutuksia ja keräsin vielä tallella olevat palkinnot säilöön. Aiemmin ne olivat milloin pahvilaatikoissa, muovipusseissa tai siskoni lapsen kauppaleikeissä.


Nuorempana ajatus lopettamisesta ei tietenkään koskaan käynyt mielessä, sillä halusin vain ja ainoastaan treenata ja päästä kilpailemaan. Koska olin päättänyt jättää opiskelut ja muut harjoittelua haittaavat tai turhiksi kokemani asiat, päivät kuluivat pääasiassa treenatessa, vastustajien videoita analysoidessa ja kelatessa ihan loputtomiin. Saatoin käyttää koko päivän kelaten vastustajieni otteluita VHS-nauhoilta, tehdä muistiinpanoja ja miettiä heidän ratkaisujaan joissakin tilanteissa ja sitten harjoitella niitä ensin mielessäni ja lopulta myös salilla treeneissä. Mietin jatkuvasti erilaisia ottelutilanteita ja ajattelin ottelemista tai harjoittelua käytännössä suurimman osan ajasta ollessani valveilla. Ei siinä ollut sijaa ajatuksille lopettamisesta, kun oli kiire treenata ja kehittyä tai miettiä kauden budjettia ja rahoitusta.


Jossain vaiheessa aktiivisen urani loppupuolella kuitenkin huomasin ajattelevani paljon vähemmän näitä asioita ja miettiväni yhä enemmän elämääni kilpailemisen jälkeen. Tavoitteet olivat edelleen selvät, mutta tahtotila ja nälkä eivät ehkä enää olleet ihan aiemmalla tasolla. Tähän toki vaikutti vahvasti sekin, että olin jo pitkään joutunut valmentamaan itseäni ja harjoittelemaan käytännössä yksin ilman yhtä sitoutuneita, lahjakkaita ja kovaa treenaavia sparraajia kuin mihin olin tottunut harjoitellessani Räkköläisen Timon kanssa.


Pitkään yksin tekeminen kysyy motivaatiota ja se on kuluttavaa. Riittävän kovatasoinen haastaja jäi puuttumaan Timon siirryttyä sivuun kilpailemisesta ja alkaessa työstämään omaa unelmaansa, joka nykyisin tunnetaan HIPKOna. Ympärillä toki oli lahjakkaita, nuoria ja innostuneita mutta paljon kokemattomampia treenaajia. En voinut kuvitellakaan vaativani heitä omistautumaan vain ja ainoastaan treenaamiseen/kilpailemiseen tai keskustelevani heidän kanssaan vaikka salille muuttamisesta, jotta voitaisiin treenata enemmän tarvitsematta käydä kotona. Timon kanssa joskus tällaistakin nimittäin oikeasti suunniteltiin, kun olimme taas kerran “murtautuneet” salille kattoluukun kautta treenaamaan. Siihen aikaan meillä ei ollut omia avaimia salille ja päästäksemme treenaamaan myös päivisin, jätimme toisinaan kiinteistön ikkunoita tai kattoluukkuja lukitsematta ja kiipesimme tikkaita käyttäen niistä sisään.


20161216_195658-COLLAGE.jpg

Timo Räkköläisen kanssa treenasimme paljon yhdessä ja olemme edelleen hyviä ystäviä. Timo on myös erittäin omistautunut tekemiselleen ja onkin tehnyt hienoa työtä Helsingin Itsepuolustuskoulun kanssa. Yhdessä koimme ja näimme aktiivisina kilpailuvuosinamme kaikenlaista. Näiden kahden kuvan välillä on yli 20 vuotta.


Olin siis taas kerran suurten päätösten edessä ja aikani ajatusta pyöriteltyäni pääsin itseni kanssa sovintoon lopettamisesta. Halusin lopettaa vielä kun edelleen koin pysyväni helposti nuorempien vauhdissa mukana. Asetin tavoitteekseni lopettaa joko samana vuonna kun täytän 30 tai vaihtoehtoisesti Ateenan Olympialaisten jälkeen, mikäli sinne pääsisin. No, en päässyt edes karsintajoukkueeseen. Realistiset mahdollisuuteni siihen joukkueeseen olivat käytännössä nollan ja mitättömän välimaastossa silloin vallinneiden olosuhteiden johdosta. Tiedostin tämän erittäin hyvin, mutta yritin silti lähes kaikkeni.


Lopettamispäätökseni sai lopullisen sinetin, kun yhtäkkiä olin taas erimielisyyksien ja väärien henkilökemioiden keskiössä. Liittojen suhteet oli sentään vuosien kuluessa saatu jo varsin mallikkaalle tolalle, ja olin vakiinnuttanut paikkani maajoukkueessa. Olin kuitenkin kapteenina maajoukkueessa, jossa oli suurten ja liian nopeasti ajettujen muutosten seurauksena voimakasta vastakkainasettelua urheilijoiden ja valmennusjohdon kanssa. Tilanne kiristyi jatkuvasti ja oli lopulta ihan sietämätön.


Iso osa joukkueesta ei lopulta enää halunnut edes osallistua maajoukkueleireille ja joukkueen jäsenet jopa suunnittelivat yhdessä hakevansa tekaistuja sairaslomia voidakseen jättää leirit väliin sen sijaan, että asia olisi nostettu esille ja tehty ongelmalle jotain. Se oli mielestäni jo vähän liikaa. Toisaalta ymmärsin hyvin joukkueen nuorempien jäsenten epävarmuuden maajoukkuepaikastaan, mikäli he nostaisivat arkoja asioita puheeksi ja joutuisivat epäsuosioon hankalina tyyppeinä. Olihan kilpaurani alku ollut yhtä epäsuosiossa tarpomista ja taistelua siitä paikasta, joten oli helppo samaistua heidän asemaansa samalla, kun itse olin jo onnistunut ajan myötä vakiinnuttamaan asemani tuossa joukkueessa. Siinä sitten päättäjien kanssa aikamme kiisteltiin käytännössä pilkkujen paikasta urheilijasopimuksessa, allekirjoittamisesta ja uuden valmentajan valmennusmenetelmistä, henkilökemioista – ihan kaikesta mahdollisesta.


En itsekään ollut ihan kaikesta uuden valmennuksen suhteen samoilla linjoilla, mutta olin osannut näitä suuria muutoksia entiseen jo odottaa. Lopettamisen suhteen olin tehnyt päätökseni ja nämä konfliktit vain vahvistivat sitä ajatusta – en halunnut enää olla mukana sellaisessa kinastelussa vaan treenata ja kisata ilman rajoitteita.


Olin todella väsynyt erimielisyyksiin. Ei todellakaan tullut sellaista “one more year” -fiilistä kaiken sen epäolennaisen ja energiaa vievän hässäkän keskellä. Lähinnä helpotus siitä, että kohta tuo kaikki loppuisi. Tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, ettei hankalien asioiden välttelykään toisaalta mihinkään hyvään lopulta johda.


Senkin takia halusin kipeästi ratkaisun pattitilanteeseen vielä ennen lopettamista ja palauttaa tilanteen joukkueessa ennalleen, vaikka tiesin joukkueen kapteenina yhteiseksi äänitorveksi ryhtymisen ja asioiden esille tuomisen johtavan väistämättömään konfliktiin arvostamieni ja minulle tärkeidenkin ihmisten kanssa. Osa heistä oli kuitenkin aikanaan ollut osaltaan tukemassa ja kannustamassa minua alkutaipaleeni tyrskyissä. Tästä peliliikkeestä seurasikin odotetusti useita kriisipalavereja, pitkiä puheluita joukkueen ja valmennuksen kesken, sapelien kalistelua, kuulemisia Liiton toimistolla jne. Asia saatiin lopulta pitkän ja uuvuttavan väännön jälkeen ratkaistua ja rauha maahan.


Kaikki tämä ylimääräinen ohjelma ei millään tavalla auttanut omaa keskittymistä olennaiseen, eli treenaamiseen ja muutamiin viimeisiin tärkeisiin kisoihin valmistautumiseen. Otin joukkueen asiat silloin hyvin henkilökohtaisesti ja asetin sen ehkä liikaakin omien etujeni edelle. Jälkeenpäin ajatellen olisi tietysti ollut helppoa vain antaa asioiden olla ja keskittyä vain omaan tekemiseen, jättäen hommat hoitamatta seuraajani murheiksi ja katsella sivusta. Mutta, koska yleensä en vain osaa luovuttaa ajoissa tai piiloutua mielipiteineni, ja olen tottunut ottamaan vastaan kaikenlaista osumaa sekä fyysisesti että henkisesti, niin se ei vaan käynyt päinsä. Olihan tuo joukkue minulle kuitenkin erittäin tärkeä, kun ottaa huomioon, kuinka monimutkaista ja hankalaa se itselleni oli alkuvaiheessa ollut päästä ylipäätään mukaan ja tulla hyväksytyksi tasa-arvoisena jäsenenä.


PM_tulos2004.jpg

Vuoden 2004 PM-kisat jäivät viimeisiksi minun osaltani ottelijana. Ura päättyi kuten alkoikin, ensimmäisen kierroksen tappioon. Tanskalainen vastus sai panssariosumistaan jo silloin 2 pistettä osumalta, joten hänen osaltaan laitteisto oli vuosia aikaansa edellä. Tuomarit vastasivat valitukseeni aiheesta näin: “you can always make a protest, but we won’t accept it.” Myöhemmin samoissa kisoissa täysin samasta aiheesta protestoitiin toisen ottelun yhteydessä ja se tietenkin meni läpi. Kuva: Tuomo Tenhunen.


Lopetettuani kilpailemisen vuoden 2004 alussa ja valmennusjohdon vaihduttua maajoukkueessa, kuvittelin homman olevan osaltani selvä ja voivani keskittyä perheeseen, työhön ja valmennuksen opiskeluun. Saman vuoden lopulla minua kuitenkin pyydettiin maajoukkueen päävalmentajaksi edellisen siirryttyä sivuun. Olin asiasta taustani ja historiani vuoksi hyvin otettu, mutta samalla myös kauhuissani. Vaikka olinkin haaveillut maajoukkueen valmentajaksi ryhtymisestä, en kokenut olevani siihen vielä millään tavalla valmis niin nopeasti – etenkään kun homma oli lopettamiseni aikaisesta pestistä poiketen sivutoiminen ja oman työn ohessa hoidettava, eikä mikään kaikkein kiitollisin pesti vielä melko tuoreiden kokemusteni valossa. Kotonakaan ei varsinaisesti järjestetty mitään juhlaparaatia ja ilotulituksia, kun ilmoitin mahdollisuudesta palata kuluttavaan ja urheilijakeskeiseen elämään...edes sivutoimisesti. Asiaa hankaloitti se, että olimme juuri saaneet odotettua perheenlisäystä. En halunnut kuitenkaan tuottaa pettymystä minua kohtaan osoitettua luottamusta kohtaan, joten suostuin tehtävään lyhyen harkinnan jälkeen.


Tehtävä oli haastava annettujen puitteiden raameissa ja sainkin jonkin verran kitkerää palautetta ja arvostelua osakseni sekä nipun uusia entisiä kavereita joidenkin tekemieni joukkuevalintojen johdosta. Kaikkia ei voi miellyttää ja jokaista halukasta en voinut mukaan valita, sillä halusin mukaan vain luotettavia ja riittävän sitoutuneita urheilijoita, jotka tsemppaisivat omalla esimerkillään ja tekemisellään myös muita mukana olevia.


Päätin aluksi keskittyä valmennuksessa pääasiassa joukkuehengen palauttamiseen ja uudelleen rakentamiseen hankalien vuosien jälkeen. Työtäni helpotti, että suuri osa joukkueen jäsenistä teki äärimmäisen hyvää työtä omalla tahollaan omien valmentajiensa kanssa ja luotin heidän tekemiseen ja toimitettuihin harjoituspäiväkirjoihin sekä raportteihin. Joukkuehenki piristyikin selvästi lopettamiseni aikaisesta kaaoksesta ja työrauha sekä luottamus urheilijoihin vahvistui.


Vuoden 2005 EM-kisoissa Latvian Rigassa saavutettiinkin jo Teemu Heinon toimesta ensimmäinen miesten EM-finaalipaikka koskaan ja lopulta hopeaa. Lisäksi samoissa kisoissa Raina Leetberg otti naisten raskaassa sarjassa pronssia. Ne olivat hienot kisat ja tuntui upealta olla mukana jakamassa sitä kokemusta hienon joukkueen kanssa, joka vaikutti nauttivan tekemisestään taas täysillä. Ne taitavat edelleen olla viimeiset täysin kotimaisin opein ja voimin saavutetut arvokisamitalit aikuisten normaaleista arvokisoista ottelussa.


Uskon tuon seikan kylläkin muuttuvan pian, sillä nuorten kanssa on tehty hienoa ja pitkäjänteistä työtä viime vuosina ja menestystäkin on jo tullut. Aikuisten kisat ovat kuitenkin eri asia, vaikka lähtökohdat ja valmennuksen laatu sekä saatavuus ovatkin merkittävästi paremmat kuin aikaisemmin.

1919432_101723933179670_7573614_n.jpg


Vuoden 2005 maajoukkueen kanssa EM-kisoissa Latvian Rigassa. Tuloksena EM-hopeaa miesten raskaassa sarjassa ja pronssia naisten raskaassa sarjassa. Lisäksi monta muuta hienoa suoritusta.


Melko pian noiden kisojen jälkeen minua pyydettiin työkomennukselle Unkariin, joten päätin luopua maajoukkueen valmentamisesta vuonna 2006 ja heittäytyä välillä ihan kokonaan uudenlaisiin haasteisiin työn parissa ja täysin tuntemattomassa ympäristössä oppimassa ja luomassa jotain kokonaan uutta. Viihdyimme Unkarin Budapestissä lopulta lähes viisi vuotta, ja sain kaipaamani luovan hengähdystauon lajin intensiivisestä kilpailumaailmasta. Perhekin kasvoi tuolla reissulla ja Budapestin tuliaisina ruokakuntaamme kuului nyt kaksi lasta lisää.


Oma kotikin näkyy.JPG

Unkarissa asuessamme sain kaipaamaani etäisyyttä lajiin ja kilpailemiseen sekä tilaisuuden keskittyä välillä johonkin muuhun.


Kaikesta huolimatta koen olleeni erittäin onnekas pystyttyäni toteuttamaan sen haaveen, joka minulla oli kilpailemisen suhteen lajin aloittaessani. Sain elää ja kokea urheilun tarjoaman koko tunneskaalan sekä nähdä maailmaa, erilaisia kulttuureja, asua mielenkiintoisissa paikoissa ja tapasin paljon ihmisiä.


Vaikka matkalla oli paljon suuriakin vuoria kiivettävänä, oli mukana myös lukemattomia voitonjuhlia ja menestystä – varmasti paljon enemmän kuin moni saa kokea koko elämänsä aikana. Sitä ei kukaan pysty minulta enää viemään pois. Sen lisäksi olen äärimmäisen onnellinen siitä, että sain otella huipulla aikana, jolloin lajin kilpailut olivat henkilökohtaisesta näkökulmastani parhaimmillaan, siitäkin huolimatta, että tuomaripeliä oli omallakin kohdallani paljon ja korealainen voitti lopulta aina. Omia saavutuksiani ja vastoinkäymisiäni olen oppinut arvostamaan erilailla vasta nyt, kun niihin on saanut tarpeeksi etäisyyttä ja aikaa on kulunut riittävästi.


Vaikka kilpaileminen onkin osaltani jo ajan kultaamaa historiaa, elämä on kohdallani äärimmäisen harvoin mennyt ihan suunnitellusti lyhyintä ja helpointa mahdollista reittiä. Urheilun ja taekwondon kautta kokemani myötä olen kuitenkin saanut rohkeutta tehdä koviakin päätöksiä ja toisaalta myös uskallusta tarttua mahdollisuuksiin vaikeissakin paikoissa.


Viime kesänä YT-neuvottelujen jälkeen saatu tieto monivuotisen työuran loppumisesta irtisanomiseen on avannut jälleen lukemattomia uusia mahdollisuuksia toteuttaa haaveita. Niistä yksi on oman yrityksen perustaminen ja palaaminen musiikkiharrastuksen pariin, joka aikanaan jäi lopulta toiseksi taekwondolle varkaiden vietyä soittokamat treenikämpältä. Toinen parhaillaan työn alla oleva haave on syventää omaa valmennusosaamista ja kehittyä sillä saralla edelleen kyetäkseni jakamaan paremmin tietoa ja vuosien aikana hankkimaani kokemusta eteenpäin uusille ja nälkäisille urheilijoille.


Valmennukseen liittyvät syventävät opinnot ja tietojen päivittämisen nykypäivään aloitin alkuvuodesta, mutta valmentamisen oppiminenhan ei tietenkään lopu koskaan. Tulevaisuudessa haluaisin löytää keinoja saada lisää sitoutuneita nuoria lajin ja kilpailemisen pariin tarjoamalla heille mahdollisuuksia kunnolliseen valmentautumiseen ja ohjaamalla heitä omien valintojensa kanssa.


Pari vuotta sitten aloittamani työ Helsingin Itsepuolustuskoulun kilpailijoiden kanssa on jo tuottanut hyvää hedelmää tasaisesti sarjoissaan menestyvän ja tiiviin joukkueen muodossa. Olen tuosta tiiviistä porukasta ja heidän vahvasta joukkuehengestään todella ylpeä, sillä he ovat nostaneet profiiliaan selvästi aikaisemmasta.


Viime vuonna yhdistimme voimamme Suomen Taekwondo Unionin edustusjoukkueen kanssa, parantaaksemme resursseja ja mahdollisuuksia yhteistyöllä merkittävästi. Samalla pystymme tarjoamaan erittäin kilpailukykyisen ja laadukkaan vaihtoehdon harjoitteluun ja valmennukseen molempien seurojen huipullekin tähtääville urheilijoille.

20161112_184117.jpg

Aiempaa vahvemmalla yhteistyöllä HIPKOn ja Suomen Taekwondo Unionin joukkueiden kanssa pystymme jakamaan resursseja ja vastuuta valmennuksessa. Uuden kauden kynnyksellä uusien kokelaiden runsas määrä yllätti meidät positiivisesti, joten yhteistyö tuli kummallekin taholle tarpeeseen ja oikeaan aikaan.


Palasin viime vuonna uuteen saliin muuttaneeseen ja kovasti uudistuneeseen Herttoniemen seuraan ohjaamaan junioreita sekä osallistumaan seuran toiminnan kehittämiseen. Uuden vuoden ottaessa ensi askeleitaan olen ilolla seurannut uusien ottelijoiden erittäin runsaan määrän kasvua kilparyhmässä. Samalla kun pääsen seuraamaan läheltä näiden nuorien ja uusien kokelaiden kasvua ottelemisen ja kilpailemisen parissa, koen olevani erittäin etuoikeutettu ja tärkeässä asemassa saadessani tutustuttaa niin aloittelevia uusia alkeiskurssilaisia kuin taekwondon oheisharjoittelukseen valinneita junnufutaajia ja lätkäjoukkueitakin tämän hienon lajin pariin. Heillä on vielä niin paljon mahdollisuuksia ja hienoja hetkiä edessään, että tuskin maltan odottaa pääseväni näkemään ja jakamaan noita tarinoita heidän kanssaan.

20170115_002414-COLLAGE.jpg

Vaikka kilpaileminen on omalta osaltani jo tukevasti takanapäin, vetää se edelleen puoleensa. Valmentaminen ja lajin opettaminen lapsille ja nuorille täyttää sen tarpeen, jonka kilpaileminen synnytti aiemmin.


Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta alkeiskurssista, joka vei minut lopulta täysin mukanaan ja on antanut paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella.

Vielä on paljon tekemättä ja kokematta tämän hienon lajin parissa, että uskon edessä olevan lisää uskomattomia hetkiä ja kokemuksia. Toivottavasti vielä ainakin toiset 30 vuotta.