• '
    '
  • '
    '
  • '
    '
Mikan tarinan ensimmäinen osa on luettavissa tästä

Mika tarinan toinen osa on luettavissa tästä

Kilpailuvietti ja näyttämisen halu on ollut minulla erittäin voimakasta alusta alkaen ja elää tietyissä asioissa toki edelleen. Se vaikutti voimakkaasti kehitykseeni ja tekemiini päätöksiin, vaikka järki usein yrittikin vakuutella jotain muuta. Kuten kilpailemisessa ja valmentautumisessa yleensä, ilman selkeitä tavoitteita, päämääriä ja oikeanlaista omistautumista tai tahtotilaa on erittäin vaikeaa päästä hyviin tuloksiin.


Matkan varrella urheilija joutuu usein pysähtymään, miettimään ja puntaroimaan päätöksiään, joskus isoja ja kipeitäkin sellaisia. Jossain vaiheessa uraansa, urheilija joutuu väistämättä miettimään myös lopettamista. Itselläni kävi näin, kun yllätin itseni ns. “housut kintuissa” tällaisten ajatusten parista.


Tiedostin kyseenalaistavani tahtotilaani aiempaan useammin samalla kun panin merkille vastustajien ja joukkuekavereiden olevan vähitellen nuorempia ja nuorempia. En enää ollutkaan se nuorin ja nälkäisin haastaja, vaan yksi vanhimmista ja kokeneimmista – vain vähän alle kolmekymppisenä! Sarjani oli kuitenkin usein kisojen suurimpia ja mitalistit/voittajat yleensä lähempänä kahtakymppiä kuin kolmeakymppiä.


20161216_203211-COLLAGE.jpg

Yli 100:n kilpailun ja reilun 250:n ottelun tulokset mahtuvat melkein kahteen isoon kaappiin. Vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa ryhdyin arvostamaan näitä saavutuksia ja keräsin vielä tallella olevat palkinnot säilöön. Aiemmin ne olivat milloin pahvilaatikoissa, muovipusseissa tai siskoni lapsen kauppaleikeissä.


Nuorempana ajatus lopettamisesta ei tietenkään koskaan käynyt mielessä, sillä halusin vain ja ainoastaan treenata ja päästä kilpailemaan. Koska olin päättänyt jättää opiskelut ja muut harjoittelua haittaavat tai turhiksi kokemani asiat, päivät kuluivat pääasiassa treenatessa, vastustajien videoita analysoidessa ja kelatessa ihan loputtomiin. Saatoin käyttää koko päivän kelaten vastustajieni otteluita VHS-nauhoilta, tehdä muistiinpanoja ja miettiä heidän ratkaisujaan joissakin tilanteissa ja sitten harjoitella niitä ensin mielessäni ja lopulta myös salilla treeneissä. Mietin jatkuvasti erilaisia ottelutilanteita ja ajattelin ottelemista tai harjoittelua käytännössä suurimman osan ajasta ollessani valveilla. Ei siinä ollut sijaa ajatuksille lopettamisesta, kun oli kiire treenata ja kehittyä tai miettiä kauden budjettia ja rahoitusta.


Jossain vaiheessa aktiivisen urani loppupuolella kuitenkin huomasin ajattelevani paljon vähemmän näitä asioita ja miettiväni yhä enemmän elämääni kilpailemisen jälkeen. Tavoitteet olivat edelleen selvät, mutta tahtotila ja nälkä eivät ehkä enää olleet ihan aiemmalla tasolla. Tähän toki vaikutti vahvasti sekin, että olin jo pitkään joutunut valmentamaan itseäni ja harjoittelemaan käytännössä yksin ilman yhtä sitoutuneita, lahjakkaita ja kovaa treenaavia sparraajia kuin mihin olin tottunut harjoitellessani Räkköläisen Timon kanssa.


Pitkään yksin tekeminen kysyy motivaatiota ja se on kuluttavaa. Riittävän kovatasoinen haastaja jäi puuttumaan Timon siirryttyä sivuun kilpailemisesta ja alkaessa työstämään omaa unelmaansa, joka nykyisin tunnetaan HIPKOna. Ympärillä toki oli lahjakkaita, nuoria ja innostuneita mutta paljon kokemattomampia treenaajia. En voinut kuvitellakaan vaativani heitä omistautumaan vain ja ainoastaan treenaamiseen/kilpailemiseen tai keskustelevani heidän kanssaan vaikka salille muuttamisesta, jotta voitaisiin treenata enemmän tarvitsematta käydä kotona. Timon kanssa joskus tällaistakin nimittäin oikeasti suunniteltiin, kun olimme taas kerran “murtautuneet” salille kattoluukun kautta treenaamaan. Siihen aikaan meillä ei ollut omia avaimia salille ja päästäksemme treenaamaan myös päivisin, jätimme toisinaan kiinteistön ikkunoita tai kattoluukkuja lukitsematta ja kiipesimme tikkaita käyttäen niistä sisään.


20161216_195658-COLLAGE.jpg

Timo Räkköläisen kanssa treenasimme paljon yhdessä ja olemme edelleen hyviä ystäviä. Timo on myös erittäin omistautunut tekemiselleen ja onkin tehnyt hienoa työtä Helsingin Itsepuolustuskoulun kanssa. Yhdessä koimme ja näimme aktiivisina kilpailuvuosinamme kaikenlaista. Näiden kahden kuvan välillä on yli 20 vuotta.


Olin siis taas kerran suurten päätösten edessä ja aikani ajatusta pyöriteltyäni pääsin itseni kanssa sovintoon lopettamisesta. Halusin lopettaa vielä kun edelleen koin pysyväni helposti nuorempien vauhdissa mukana. Asetin tavoitteekseni lopettaa joko samana vuonna kun täytän 30 tai vaihtoehtoisesti Ateenan Olympialaisten jälkeen, mikäli sinne pääsisin. No, en päässyt edes karsintajoukkueeseen. Realistiset mahdollisuuteni siihen joukkueeseen olivat käytännössä nollan ja mitättömän välimaastossa silloin vallinneiden olosuhteiden johdosta. Tiedostin tämän erittäin hyvin, mutta yritin silti lähes kaikkeni.


Lopettamispäätökseni sai lopullisen sinetin, kun yhtäkkiä olin taas erimielisyyksien ja väärien henkilökemioiden keskiössä. Liittojen suhteet oli sentään vuosien kuluessa saatu jo varsin mallikkaalle tolalle, ja olin vakiinnuttanut paikkani maajoukkueessa. Olin kuitenkin kapteenina maajoukkueessa, jossa oli suurten ja liian nopeasti ajettujen muutosten seurauksena voimakasta vastakkainasettelua urheilijoiden ja valmennusjohdon kanssa. Tilanne kiristyi jatkuvasti ja oli lopulta ihan sietämätön.


Iso osa joukkueesta ei lopulta enää halunnut edes osallistua maajoukkueleireille ja joukkueen jäsenet jopa suunnittelivat yhdessä hakevansa tekaistuja sairaslomia voidakseen jättää leirit väliin sen sijaan, että asia olisi nostettu esille ja tehty ongelmalle jotain. Se oli mielestäni jo vähän liikaa. Toisaalta ymmärsin hyvin joukkueen nuorempien jäsenten epävarmuuden maajoukkuepaikastaan, mikäli he nostaisivat arkoja asioita puheeksi ja joutuisivat epäsuosioon hankalina tyyppeinä. Olihan kilpaurani alku ollut yhtä epäsuosiossa tarpomista ja taistelua siitä paikasta, joten oli helppo samaistua heidän asemaansa samalla, kun itse olin jo onnistunut ajan myötä vakiinnuttamaan asemani tuossa joukkueessa. Siinä sitten päättäjien kanssa aikamme kiisteltiin käytännössä pilkkujen paikasta urheilijasopimuksessa, allekirjoittamisesta ja uuden valmentajan valmennusmenetelmistä, henkilökemioista – ihan kaikesta mahdollisesta.


En itsekään ollut ihan kaikesta uuden valmennuksen suhteen samoilla linjoilla, mutta olin osannut näitä suuria muutoksia entiseen jo odottaa. Lopettamisen suhteen olin tehnyt päätökseni ja nämä konfliktit vain vahvistivat sitä ajatusta – en halunnut enää olla mukana sellaisessa kinastelussa vaan treenata ja kisata ilman rajoitteita.


Olin todella väsynyt erimielisyyksiin. Ei todellakaan tullut sellaista “one more year” -fiilistä kaiken sen epäolennaisen ja energiaa vievän hässäkän keskellä. Lähinnä helpotus siitä, että kohta tuo kaikki loppuisi. Tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, ettei hankalien asioiden välttelykään toisaalta mihinkään hyvään lopulta johda.


Senkin takia halusin kipeästi ratkaisun pattitilanteeseen vielä ennen lopettamista ja palauttaa tilanteen joukkueessa ennalleen, vaikka tiesin joukkueen kapteenina yhteiseksi äänitorveksi ryhtymisen ja asioiden esille tuomisen johtavan väistämättömään konfliktiin arvostamieni ja minulle tärkeidenkin ihmisten kanssa. Osa heistä oli kuitenkin aikanaan ollut osaltaan tukemassa ja kannustamassa minua alkutaipaleeni tyrskyissä. Tästä peliliikkeestä seurasikin odotetusti useita kriisipalavereja, pitkiä puheluita joukkueen ja valmennuksen kesken, sapelien kalistelua, kuulemisia Liiton toimistolla jne. Asia saatiin lopulta pitkän ja uuvuttavan väännön jälkeen ratkaistua ja rauha maahan.


Kaikki tämä ylimääräinen ohjelma ei millään tavalla auttanut omaa keskittymistä olennaiseen, eli treenaamiseen ja muutamiin viimeisiin tärkeisiin kisoihin valmistautumiseen. Otin joukkueen asiat silloin hyvin henkilökohtaisesti ja asetin sen ehkä liikaakin omien etujeni edelle. Jälkeenpäin ajatellen olisi tietysti ollut helppoa vain antaa asioiden olla ja keskittyä vain omaan tekemiseen, jättäen hommat hoitamatta seuraajani murheiksi ja katsella sivusta. Mutta, koska yleensä en vain osaa luovuttaa ajoissa tai piiloutua mielipiteineni, ja olen tottunut ottamaan vastaan kaikenlaista osumaa sekä fyysisesti että henkisesti, niin se ei vaan käynyt päinsä. Olihan tuo joukkue minulle kuitenkin erittäin tärkeä, kun ottaa huomioon, kuinka monimutkaista ja hankalaa se itselleni oli alkuvaiheessa ollut päästä ylipäätään mukaan ja tulla hyväksytyksi tasa-arvoisena jäsenenä.


PM_tulos2004.jpg

Vuoden 2004 PM-kisat jäivät viimeisiksi minun osaltani ottelijana. Ura päättyi kuten alkoikin, ensimmäisen kierroksen tappioon. Tanskalainen vastus sai panssariosumistaan jo silloin 2 pistettä osumalta, joten hänen osaltaan laitteisto oli vuosia aikaansa edellä. Tuomarit vastasivat valitukseeni aiheesta näin: “you can always make a protest, but we won’t accept it.” Myöhemmin samoissa kisoissa täysin samasta aiheesta protestoitiin toisen ottelun yhteydessä ja se tietenkin meni läpi. Kuva: Tuomo Tenhunen.


Lopetettuani kilpailemisen vuoden 2004 alussa ja valmennusjohdon vaihduttua maajoukkueessa, kuvittelin homman olevan osaltani selvä ja voivani keskittyä perheeseen, työhön ja valmennuksen opiskeluun. Saman vuoden lopulla minua kuitenkin pyydettiin maajoukkueen päävalmentajaksi edellisen siirryttyä sivuun. Olin asiasta taustani ja historiani vuoksi hyvin otettu, mutta samalla myös kauhuissani. Vaikka olinkin haaveillut maajoukkueen valmentajaksi ryhtymisestä, en kokenut olevani siihen vielä millään tavalla valmis niin nopeasti – etenkään kun homma oli lopettamiseni aikaisesta pestistä poiketen sivutoiminen ja oman työn ohessa hoidettava, eikä mikään kaikkein kiitollisin pesti vielä melko tuoreiden kokemusteni valossa. Kotonakaan ei varsinaisesti järjestetty mitään juhlaparaatia ja ilotulituksia, kun ilmoitin mahdollisuudesta palata kuluttavaan ja urheilijakeskeiseen elämään...edes sivutoimisesti. Asiaa hankaloitti se, että olimme juuri saaneet odotettua perheenlisäystä. En halunnut kuitenkaan tuottaa pettymystä minua kohtaan osoitettua luottamusta kohtaan, joten suostuin tehtävään lyhyen harkinnan jälkeen.


Tehtävä oli haastava annettujen puitteiden raameissa ja sainkin jonkin verran kitkerää palautetta ja arvostelua osakseni sekä nipun uusia entisiä kavereita joidenkin tekemieni joukkuevalintojen johdosta. Kaikkia ei voi miellyttää ja jokaista halukasta en voinut mukaan valita, sillä halusin mukaan vain luotettavia ja riittävän sitoutuneita urheilijoita, jotka tsemppaisivat omalla esimerkillään ja tekemisellään myös muita mukana olevia.


Päätin aluksi keskittyä valmennuksessa pääasiassa joukkuehengen palauttamiseen ja uudelleen rakentamiseen hankalien vuosien jälkeen. Työtäni helpotti, että suuri osa joukkueen jäsenistä teki äärimmäisen hyvää työtä omalla tahollaan omien valmentajiensa kanssa ja luotin heidän tekemiseen ja toimitettuihin harjoituspäiväkirjoihin sekä raportteihin. Joukkuehenki piristyikin selvästi lopettamiseni aikaisesta kaaoksesta ja työrauha sekä luottamus urheilijoihin vahvistui.


Vuoden 2005 EM-kisoissa Latvian Rigassa saavutettiinkin jo Teemu Heinon toimesta ensimmäinen miesten EM-finaalipaikka koskaan ja lopulta hopeaa. Lisäksi samoissa kisoissa Raina Leetberg otti naisten raskaassa sarjassa pronssia. Ne olivat hienot kisat ja tuntui upealta olla mukana jakamassa sitä kokemusta hienon joukkueen kanssa, joka vaikutti nauttivan tekemisestään taas täysillä. Ne taitavat edelleen olla viimeiset täysin kotimaisin opein ja voimin saavutetut arvokisamitalit aikuisten normaaleista arvokisoista ottelussa.


Uskon tuon seikan kylläkin muuttuvan pian, sillä nuorten kanssa on tehty hienoa ja pitkäjänteistä työtä viime vuosina ja menestystäkin on jo tullut. Aikuisten kisat ovat kuitenkin eri asia, vaikka lähtökohdat ja valmennuksen laatu sekä saatavuus ovatkin merkittävästi paremmat kuin aikaisemmin.

1919432_101723933179670_7573614_n.jpg


Vuoden 2005 maajoukkueen kanssa EM-kisoissa Latvian Rigassa. Tuloksena EM-hopeaa miesten raskaassa sarjassa ja pronssia naisten raskaassa sarjassa. Lisäksi monta muuta hienoa suoritusta.


Melko pian noiden kisojen jälkeen minua pyydettiin työkomennukselle Unkariin, joten päätin luopua maajoukkueen valmentamisesta vuonna 2006 ja heittäytyä välillä ihan kokonaan uudenlaisiin haasteisiin työn parissa ja täysin tuntemattomassa ympäristössä oppimassa ja luomassa jotain kokonaan uutta. Viihdyimme Unkarin Budapestissä lopulta lähes viisi vuotta, ja sain kaipaamani luovan hengähdystauon lajin intensiivisestä kilpailumaailmasta. Perhekin kasvoi tuolla reissulla ja Budapestin tuliaisina ruokakuntaamme kuului nyt kaksi lasta lisää.


Oma kotikin näkyy.JPG

Unkarissa asuessamme sain kaipaamaani etäisyyttä lajiin ja kilpailemiseen sekä tilaisuuden keskittyä välillä johonkin muuhun.


Kaikesta huolimatta koen olleeni erittäin onnekas pystyttyäni toteuttamaan sen haaveen, joka minulla oli kilpailemisen suhteen lajin aloittaessani. Sain elää ja kokea urheilun tarjoaman koko tunneskaalan sekä nähdä maailmaa, erilaisia kulttuureja, asua mielenkiintoisissa paikoissa ja tapasin paljon ihmisiä.


Vaikka matkalla oli paljon suuriakin vuoria kiivettävänä, oli mukana myös lukemattomia voitonjuhlia ja menestystä – varmasti paljon enemmän kuin moni saa kokea koko elämänsä aikana. Sitä ei kukaan pysty minulta enää viemään pois. Sen lisäksi olen äärimmäisen onnellinen siitä, että sain otella huipulla aikana, jolloin lajin kilpailut olivat henkilökohtaisesta näkökulmastani parhaimmillaan, siitäkin huolimatta, että tuomaripeliä oli omallakin kohdallani paljon ja korealainen voitti lopulta aina. Omia saavutuksiani ja vastoinkäymisiäni olen oppinut arvostamaan erilailla vasta nyt, kun niihin on saanut tarpeeksi etäisyyttä ja aikaa on kulunut riittävästi.


Vaikka kilpaileminen onkin osaltani jo ajan kultaamaa historiaa, elämä on kohdallani äärimmäisen harvoin mennyt ihan suunnitellusti lyhyintä ja helpointa mahdollista reittiä. Urheilun ja taekwondon kautta kokemani myötä olen kuitenkin saanut rohkeutta tehdä koviakin päätöksiä ja toisaalta myös uskallusta tarttua mahdollisuuksiin vaikeissakin paikoissa.


Viime kesänä YT-neuvottelujen jälkeen saatu tieto monivuotisen työuran loppumisesta irtisanomiseen on avannut jälleen lukemattomia uusia mahdollisuuksia toteuttaa haaveita. Niistä yksi on oman yrityksen perustaminen ja palaaminen musiikkiharrastuksen pariin, joka aikanaan jäi lopulta toiseksi taekwondolle varkaiden vietyä soittokamat treenikämpältä. Toinen parhaillaan työn alla oleva haave on syventää omaa valmennusosaamista ja kehittyä sillä saralla edelleen kyetäkseni jakamaan paremmin tietoa ja vuosien aikana hankkimaani kokemusta eteenpäin uusille ja nälkäisille urheilijoille.


Valmennukseen liittyvät syventävät opinnot ja tietojen päivittämisen nykypäivään aloitin alkuvuodesta, mutta valmentamisen oppiminenhan ei tietenkään lopu koskaan. Tulevaisuudessa haluaisin löytää keinoja saada lisää sitoutuneita nuoria lajin ja kilpailemisen pariin tarjoamalla heille mahdollisuuksia kunnolliseen valmentautumiseen ja ohjaamalla heitä omien valintojensa kanssa.


Pari vuotta sitten aloittamani työ Helsingin Itsepuolustuskoulun kilpailijoiden kanssa on jo tuottanut hyvää hedelmää tasaisesti sarjoissaan menestyvän ja tiiviin joukkueen muodossa. Olen tuosta tiiviistä porukasta ja heidän vahvasta joukkuehengestään todella ylpeä, sillä he ovat nostaneet profiiliaan selvästi aikaisemmasta.


Viime vuonna yhdistimme voimamme Suomen Taekwondo Unionin edustusjoukkueen kanssa, parantaaksemme resursseja ja mahdollisuuksia yhteistyöllä merkittävästi. Samalla pystymme tarjoamaan erittäin kilpailukykyisen ja laadukkaan vaihtoehdon harjoitteluun ja valmennukseen molempien seurojen huipullekin tähtääville urheilijoille.

20161112_184117.jpg

Aiempaa vahvemmalla yhteistyöllä HIPKOn ja Suomen Taekwondo Unionin joukkueiden kanssa pystymme jakamaan resursseja ja vastuuta valmennuksessa. Uuden kauden kynnyksellä uusien kokelaiden runsas määrä yllätti meidät positiivisesti, joten yhteistyö tuli kummallekin taholle tarpeeseen ja oikeaan aikaan.


Palasin viime vuonna uuteen saliin muuttaneeseen ja kovasti uudistuneeseen Herttoniemen seuraan ohjaamaan junioreita sekä osallistumaan seuran toiminnan kehittämiseen. Uuden vuoden ottaessa ensi askeleitaan olen ilolla seurannut uusien ottelijoiden erittäin runsaan määrän kasvua kilparyhmässä. Samalla kun pääsen seuraamaan läheltä näiden nuorien ja uusien kokelaiden kasvua ottelemisen ja kilpailemisen parissa, koen olevani erittäin etuoikeutettu ja tärkeässä asemassa saadessani tutustuttaa niin aloittelevia uusia alkeiskurssilaisia kuin taekwondon oheisharjoittelukseen valinneita junnufutaajia ja lätkäjoukkueitakin tämän hienon lajin pariin. Heillä on vielä niin paljon mahdollisuuksia ja hienoja hetkiä edessään, että tuskin maltan odottaa pääseväni näkemään ja jakamaan noita tarinoita heidän kanssaan.

20170115_002414-COLLAGE.jpg

Vaikka kilpaileminen on omalta osaltani jo tukevasti takanapäin, vetää se edelleen puoleensa. Valmentaminen ja lajin opettaminen lapsille ja nuorille täyttää sen tarpeen, jonka kilpaileminen synnytti aiemmin.


Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta alkeiskurssista, joka vei minut lopulta täysin mukanaan ja on antanut paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella.

Vielä on paljon tekemättä ja kokematta tämän hienon lajin parissa, että uskon edessä olevan lisää uskomattomia hetkiä ja kokemuksia. Toivottavasti vielä ainakin toiset 30 vuotta.


Mikan tarinan ensimmäinen osa on luettavissa tästä

Alkeiskurssin päätyttyä pääsin osallistumaan kilpailuihin jo melko säännöllisesti ja nautin kovasti siitä kaikesta, tappioistakin huolimatta. Ilmoittauduin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, joihin oli mahdollista päästä mukaan. Siihen aikaan sarjoja oli kilpailuissa merkittävästi vähemmän kuin nykyisin. Siinä missä nykyisin sarjoja on todella kattavasti kaikentasoisille ja -ikäisille kilpailijoille, oli aiemmin lähinnä vain painoluokat sekä pojat/tytöt ja miehet/naiset erikseen. Jossain vaiheessa salillamme alkoi viikonloppuisin treenata yhdessä isompi mutta tiivis kaveriporukka ottelukisoja varten.


Ensimmäisten parin vuoden aikana treenasimme lähinnä keskenämme ja kilpailimme Taekwondo Unionin omissa kilpailuissa. Kuten usein kilpaillessa, nälkä tahtoo kasvaa syödessä ja pian ryhdyttiinkin katselemaan mahdollisuuksia kilpailla ja mahdollisuuksia pärjätä myös muualla. Johtuen tuolloin vallinneista erimielisyyksistä Suomen Taekwondoliiton ja Unionin välillä, oli täysin mahdotonta ajatella osallistumista yhteisiin kilpailuihin. Sen vuoksi kävimmekin alkuun ulkomailla kilpailemassa, ihan hyvällä menestykselläkin. Hyvin nopeasti kuitenkin halusimme päästä mukaan myös virallisiin SM-kisoihin, jotka käytiin Suomen Taekwondoliiton järjestäminä, niinpä vääntö osallistumisesta kisoihin alkoi. Lopulta vuonna 1992 pääsimme mukaan osallistumaan virallisiin SM-kisoihin, ja Unionin lähinnä Herttoniemen seurasta koostuva joukkue treenasi yhdessä ahkerasti ja tiiviisti noihin kisoihin pääasiassa In Seon Hwangin johdolla.

20161216_152542.jpg

Ensimmäisissä ulkomaan kisoissa Ranskan Pariisissa 1991. Voitin noissa kisoissa kultaa omassa sarjassani. Kuvassa mukana Timo Niemi, joka aloitti samalla alkeiskurssilla kanssani, Hwangin veljekset In Kwon ja In Seon sekä Helsingin Itsepuolustuskoulun perustaja ja hyvä ystäväni Timo Räkköläinen.


Vuoden 1992 SM-kisat olivat tuon joukkueen kannalta menestyksekkäät, paitsi omalta osaltani. Hävisin kisoissa ensimmäisen otteluni samassa paikassa, jossa olin aikaisemmin voittanut ensimmäiset kisani, Turun Kupittaalla. En yksinkertaisesti suostunut hyväksymään tappiota mielessäni, sillä en mielestäni ollut huonompi kuin vastukseni ja olin harjoitellut kisoihin ihan yhtä paljon kuin muutkin joukkueen jäsenet, jotka nyt voittivat mestaruuksia ja mitaleita. Minä todella halusin voittaa mestaruuden jo silloin ja tappio maistuikin poikkeuksellisen karvaalta muiden juhlimista seuratessani. Se oli todella kova pala nieltäväksi ja ei ainakaan vähentänyt haluani treenata kovempaa.


Nuo kilpailut ja kokemani tappio kuitenkin antoivat ensimmäisen kipinän mielenkiintoon myös valmentautumista kohtaan. Lainasin kirjastosta aihetta käsitteleviä kirjoja opiskellakseni lisää siitä, kuinka voisin treenata paremmin ja tehokkaammin ominaisuuksia, joissa koin olevan vielä parannettavaa. Niitä kirjoja tuli suorastaan ahmittua. Kirjakaupasta ja kavereilta löysin myöhemmin lisää myös ulkomaisia teoksia valmennuksesta niin taekwondossa kuin muissakin lajeissa. Tiedon löytäminen siihen aikaan ei ollut ihan yhtä nopeaa ja helppoa kuin nykyisin Googlesta, joten se vaati hieman omistautumista. Tein silloin lukemani kirjallisuuden pohjalta ensimmäiset yksinkertaiset, mutta suunnitelmalliset,  harjoitusohjelmani parantaakseni räjähtävää voimaa ja nopeutta.


SM-kilpailujen tappiosta huolimatta pääsin jostain syystä mukaan vuoden 1993 Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin Ruotsin Helsingborgiin. Ne olivat ensimmäiset PM-kilpailuni ja muistan ne edelleen elävästi, sillä en ollut koskaan ennen, enkä enää koskaan sen jälkeen jännittänyt kilpailemista niin paljon.


Ensimmäisessä ottelussa vastaani tuli itse Joseph Salim, joka oli voittanut Helsingissä järjestetyn World Cupin 1987 ja oli jo silloin moninkertainen EM-kultamitalisti, MM-mitalisti ja jonka otteita olin ihastellut joitakin vuosia aiemmin televisiosta. Tuon saman kaverin ansiosta olin päättänyt aloittaa taekwondon joitakin vuosia aiemmin. Jalkani tuntuivat yhtäkkiä vierailta ja huomattavasti normaalia painavammilta...muistan suorastaan pelänneeni ennen ottelua. Ei voida puhua mistään itselleni normaalista jännittämisestä, sillä melkein oksensin pelosta jännittäessäni tuota kohtaamista etukäteen. Asiaa ei auttanut kavereiden kehuskelut ja mässäily vastustajani aiemmasta menestyksestä ja saavutuksista. En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä tai hyväksy sellaista edelleenkään kun joku valmistautuu otteluunsa.


Kun ottelu alkoi, tuo jännitys katosi kokonaan, kuten aina ennenkin. Sen korvasi kovasti rakastamani adrenaliini, joka sai kaiken aina vaikuttamaan selkeältä ja kirkkaalta. Joseph aloitti ottelun aggressiivisesti hyökkäämällä samantien ja tuttuna refleksinä nostin jalkani ylös potkaisten häntä vastapalloon naamaan kirvespotkulla. Sama kuvio toistui heti perään seuraavassa tilanteessa, enkä voinut uskoa tapahtunutta todeksi olinhan 20 johdossa suurta idoliani vastaan, joka oli nyt paikattavana verta vuotavan nenänsä vuoksi. Ottelu rauhoittui hänen osaltaan paljon sen jälkeen, mutta onnistuin potkaisemaan häntä vielä kolmannenkin kerran naamaan ja kerran panssariin hänen saadessa yhteensä seitsemän panssariosumaa ottelun kuluessa ja voittaen ottelun odotetusti 74.


Ymmärsin kuitenkin silloin, että jokainen kisaaja aloittaa ottelunsa aina samoista lukemista (00) ja parhaatkin ottelijat tekevät toisinaan virhearvioita. Ottelimme Josephin kanssa pian uudestaankin hänen silloisessa kotimaassaan Tanskassa, jossa hän oli kuuluisuus ja ajeli sponsoriautolla. Tuo ottelu oli sarjamme finaali noissa kisoissa ja sitä aikaistettiin reilusti televisioinnin mahdollistamiseksi. Ottelu oli jo paljon tiukempi kuin ensimmäinen kohtaamisemme, mutta päättyi kuitenkin vielä paljon kokeneemman Salimin niukkaan voittoon.


Jälkeenpäin olemme jutelleet ja muistelleet noita kohtaamisia hyvässä hengessä ja pidän häntä edelleen erittäin suuressa arvossa niin ottelijana kuin valmentajana. Asiaan toki vaikuttaa, että hänen ottelemisensa oli joskus ollut yksi suurimmista yksittäisistä syistä lajin aloittamiseen. Nykyisin hän toimii Yhdysvalloissa hyvin menestyvänä valmentajana ja pyörittää veljensä kanssa omaa salia.


Ulkomaisissa kisoissa menestystä tuli siis jo ihan hyvin ja tasaisesti, mutta sitä suomenmestaruutta vain ei tullut vieläkään. Sillä välin Herttoniemen joukkueemme oli kutistunut muutamaan aktiiviseen treenaajaan. Harjoittelin edelleen tiiviisti Timo Räkköläisen, In Kwonin ja Jukka “Juki” Vanhasen kanssa, joista jälkimmäinen on auttanut minua monessa asiassa. Kävimme esimerkiksi kerran treenien jälkeen nostamassa heidän kasvimaaltaan perunoita, jotta sain syödäkseni, kun valitin treeneissä ettei meinaa jaksaa treenata täysillä kun on nälkä ja kotona ei ollut ruokaa. Juki jaksoi aina myös herätä aamuisin kuudeksi ennen omia töitään kirittämään minua aamun fysiikkatreeneihin. Hän kiipesi usein reppuselkääni mäkijuoksuja treenatessa, kuittaillen sieltä reppuselästä sitten jälkikasvunsakin pystyvän nopeampiin suorituksiin. Eikä hän koskaan valittanut (ainakaan kovin paljon) kun hän sai olla säkkinä pitämässä rintapanssaria treenatessamme räjähtävyyttä lajinomaisesti potkimalla. Kesäisin treenattiin paljon nyrkkeilyä ja lyömistä, jolloin hän pääsi maksamaan näitä osumia takaisin korkojen kera.


Jonkin ajan päästä väliin tuli armeija, jolloin pidin pientä taukoa kisaamisesta ja treenaamisesta. Painoni nousi lähes kymmenen kiloa, sillä fyysisesti kuormitus oli paljon kevyempää kuin mihin olin tottunut ja ruokailujakin oli jatkuvasti aiempaan verrattuna. Silloin päätin myös lopettaa painon pudottamisen kisoihin käytännössä kokonaan ja keskittyä vain kilpailemiseen kehässä siinä painoluokassa, jota vaaka näytti harjoitellessa. Tuo päätös osoittautui jälkeenpäin yhdeksi parhaiksi tekemistäni päätöksistä, sillä armeijan jälkeen päätin jättää aikomani opiskelut sikseen ja keskittyä vain treenaamiseen ja kisaamiseen. Painonpudotuksen aiheuttaman ylimääräisen stressin pudottua pois kuvioista, jaksoin paljon paremmin varsinaisissa kisoissa ja sain paljon lisää voimaa.


Olin alkuun hieman epävarma painoluokan muutoksesta, mutta huoli osoittautui pian turhaksi. Armeijan jälkeen pääsin ensimmäisiin EM-kisoihin, jossa jouduin vielä ottelemaan aiemmassa painoluokassani sijoittuen kuudenneksi. Sen jälkeen vuonna 1995 voitin jo PM-kultaa ja viimein myös sen suomenmestaruuden melko helposti. Samana vuonna keväällä sain oikean jalan nilkka puudutettuna neljän ottelun jälkeen pronssia Hollannin avoimissa, jossa painoluokassani kilpaili yhteensä 84 kilpailijaa. Noissa kisoissa vastassani oli arvokisamitalisteja ja kaksi tulevaa Euroopan mestaria, joista toisen voitin ja toisen kanssa ottelin tasan. Pari vuotta myöhemmin en neljällä ottelulla päässyt samoissa kisoissa enää edes mitaleille, kun osallistujia oli sarjassa jo lähes sata.


Vuonna 1996 käytiin taas paljon kisoja. Se vuosi jäi mieleeni luonnollisesti Helsingin EM-kisoissa saavuttamani ensimmäisen EM-pronssin myötä. Kisat menivät hyvin, vaikka tavoitteena ollut finaalipaikka jäikin karvaan tuomariäänestyksen myötä tappioon Turkin Ekrem Boyalin kanssa tasapisteisiin päättyneessä semifinaalissa ja mestaruuden vei edellisenä vuonna Hollannin avoimissa voittamani Tanskalainen Jesper Roesen. Hyvin kulkenutta vuotta kuitenkin varjosti Unionin ja Liiton jo vuosia jatkuneet erimielisyydet ja kabineteissa käydyt pyrkimykset hankaloittaa osallistumistani ja valmistautumistani kisoihin.


Kuvaavaa on, että tuohon aikaan en voinut edes edustaa omaa seuraani Herttoniemeä, vaan jouduin kilpailemaan milloin minkäkin seuran nimen alla pystyäkseni osallistumaan myös Liiton kilpailuihin, ja sen vuoksi olenkin voittanut kisoja milloin Vihdille, Vatadolle, Helsingillle jne.


Vaikka Helsingin EM-kisojen alla olikin puhetta ja selkeää pyrkimystä siihen, etten voisi menestyksestäni huolimatta saada Olympiakomitean taloudellista tukea harjoittelulleni, osoittautui tuo murhe lopulta turhaksi. Ensimmäisen arvokisamitalin myötä sain tukea Olympiakomitealta ja myös sponsorirahaa harjoitteluun, joka mahdollisti mm. leirit ulkomailla ja useamman ulkomaan kisan lisäämistä kisakalenteriini tarvitsematta tehdä töitä ihan niin paljon kuin aikaisemmin. Olin siihen aikaan vuorotyössä vartijana Pasilan rautatieasemalla valvomassa järjestystä, joten öiset työvuorot olivat pitkiä. Ajoittain rauhattomalla työpaikalla usein myös sattui ja tapahtui paljon enemmän kuin olisi ollut tarpeen.


20161216_150237.jpg

Helsingin EM-kisojen aikaan laji sai paljon näkyvyyttä ja alkeiskursseilla olikin silloin paljon osallistujia. Kisoissa oli paikalla todella suuri joukko seuramme harrastajia ja tuttuja kannustamassa.


20161216_152729.jpg

Helsingin EM-kisat olivat ensimmäinen ja ainoa kerta, kun äitini oli paikalla katsomassa kilpailujani. Hän kertoi säikähtäneensä ensimmäisessä ottelussa tyrmäämäni Irlannin James Horanin (kuvassa oikealla sinisessä panssarissa) puolesta, mutta innostuneensa päivän mittaan täpötäydessä hallissa vallinneesta huutomerestä otteluideni aikana ja tietenkin saavutetusta mitalista. Tulkitsin tämän hiljaiseksi hyväksynnäksi ilman lupaa aloittamalleni harrastukselle.

20161216_145048.jpg

Kaikki kirjoitukset eivät aina keskittyneet vain hyvin sujuneisiin kisoihin. Osa nosti esiin myös liittojen väliset riitaisuudet ja hankalan tilanteeni niiden välissä, joka luultavasti osaltaan auttoi tilannettani myöhemmin myös Olympiakomitean suhteen.



Taloudellisen tilanteen parannuttua kisoja, matkapäiviä ja leirejä alkoi olla todella paljon. Eniten leiripäiviä tuli vietettyä Etelä-Koreassa Kyung Heen arvostetussa yliopistossa treenaten yhdessä heidän edustusjoukkueensa kanssa. Nuo treenireissut kestivät yleensä neljästä kuuteen viikkoa ja sijoittuivat useimmiten ennen tärkeitä arvokisoja, jolloin pystyin keskittymään vain treenaamiseen ilman häiriöitä aikakautena, kun kännykät ja nettiyhteydet olivat vielä suhteellisen harvinaisia ja tekivät vasta tuloaan. Suomalaiset kännykät eivät silloin vielä muutenkaan toimineet toisella mantereella lainkaan. Yhteyttä pidettiin kolikkopuhelimilla kerran viikonlopussa iltaisin, kun Suomessa oli aamupäivä.


Paria poikkeusta lukuunottamatta matkustin Koreaan yleensä yksin. Päivät koostuivat aina herätyksestä, aamutreeneistä (2h), kylmästä suihkusta, ruokailusta, levosta, päivätreeneistä (12h), kylmästä suihkusta, ruokailusta, levosta ja lajitreeneistä (3h), kylmästä suihkusta, ruokailusta ja muutaman tunnin seurustelusta tai kirjojen lukemisesta ennen illan vahvuuslaskentaa ja hiljaisuutta. Viikonloppuisin treenejä oli vain lauantaisin aamulla, sunnuntait oli vapaata. Pidin noista leireistä paljon, vaikka pitkään yksinään oleminen, ikävä ja kielitaidottomuus vieraassa ympäristössä ja kulttuurissa olikin välillä raskasta. Sain kuitenkin tehdä vain ja ainoastaan sitä mitä rakastin niin paljon: treenata ja sparrata kovaa maailman huippujen kanssa. Tuon yliopiston joukkueesta valittiin yleensä vähintään 34 edustajaa Korean maajoukkueeseen. Samassa tuvassa kanssani asui mm. Olympiamitalisti, World Cup voittajia tai MM-mitalisteja.


20161216_201534.jpg

Laulamassa korealaista karaokea treenien välissä Kyung Heen joukkueen kanssa. Kuvassa oikealla tupakaverini, Sydneyn Olympialaisten hopeamitalisti Sin Joon-Sik. Kundit nauhoittivat tietämättäni epävireisen lauluni ja soittivat kasettia täysillä ennen seuraavien treenien alkulämmittelyä naureskellen laulusuoritukselleni avoimesti - melkoisia velikultia siis.


20161216_153814.jpg

Koreassa treenattiiin kovaa ja paljon. Aina riitti tasokasta sparrikaveria, vaikka joku olisi ollut poissakin. Treeneissä tapahtuneet tyrmäyksetkään eivät olleet mitenkään poikkeuksellista. Yleensä tyrmätty raahattiin vain sivummalle pois edestä lepäämään jääpussin kanssa, mutta treeni jatkui ihan normaalisti keskeytyksettä.


Leireillä tuli käytyä myös Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, USA:n Colorado Springsissä, Briteissä ja monessa muussa paikassa. Vuosien varrella moni kilpakumppani tuli tutuksi ja joidenkin kanssa on pidetty yhteyttä ja vaihdettu kuulumisia ihan näihin päiviin saakka.

20161216_160126.jpg

Colorado Springsissä USA:n Olympiavalmennuskeskuksessa harjoitusleirillä.


20161216_151252.jpg

Espanjassa leirillä heidän Barcelonan keskuksessaan. Tuolloin Espanjan valmentajana toimi Ireno Fargas, joka on valmentanut monta maailmanmestaria.


Kilpailemista ei alkuvaiheessa siis tosiaankaan voinut pitää mitenkään itsestäänselvyytenä, etenkin kun kisoihin päästyäänkin koko ajan piti todistella olevansa paras ja pärjätä selkeästi muita paremmin päästäkseen mukaan edes yrittämään maajoukkueeseen. Piti miettiä porsaanreikiä päästäkseen mukaan kisaamaan välttyäkseen hurjilta osallistumismaksuilta, joita vaadittiin Liiton ulkopuoliselta kisaajalta. Piti edustaa seuroja, joista ei välttämättä tiennyt muuta kuin nimen. Sponsoreita hakiessa sai tottua vähättelyyn ja naureskeluunkin vaikka teit kaikkesi. Onneksi kuitenkin löytyi niitäkin tukijoita, jotka uskoivat ja olivat valmiita auttamaan.


Kilpaileminen otti todella paljon loukkaantumisten, ihmissuhteiden, politikoinnin ja useiden vastoinkäymisten osalta, mutta vastavuoroisesti se myös antoi niin paljon eväitä, kokemuksia, tarinoita, ystäviä ja näkökulmaa elämään sekä lajiin, ettei sellaista hankita millään tutkinnolla koulusta, vyökokeista tai paljon lupaavilla mainoksilla. Liittojenkin suhteet ovat tätä nykyä onneksi hyvät ja yhteistyö sujuu merkittävästi helpommin, joten asioissa on menty monessa suhteessa eteenpäin ja mielestäni oikeaan suuntaan.


Vaikka tein siihen aikaan melko poikkeuksellisen ratkaisun päättäen panostaa kaiken kilpailemiseen sekä samalla jättää kaikki opiskelut sikseen ilman mitään varmuutta tulevasta, tekisin edelleen saman uudelleen. Kun haluat jotain tarpeeksi ja tiedostat kirkkaasti mitä tahdot, on päätökset sen jälkeen lopulta helppo tehdä kohti tuota päämäärää. Kyse voi olla ihan tavallisista arkipäiväisistä asioista tai sitten vaikka sen uuden harrastuksen aloittamisesta ja siinä menestymisessä. Omalla kohdallani tein päätöksen vuonna 1987, kun sattumalta näin televisiosta ensimmäisen kerran taekwondoa ja sähäkkää kamppailua.

MIKA TARHANEN
1. dan musta vyö. Aloittanut taekwondon 2.11.1987 Herttoniemen Taekwondoseuran alkeiskurssilla.

Kolmen lapsen isä, joka asuu perheineen Espoossa.

Taekwondon lisäksi vapaa-ajallaan opettelee soittamaan kitaraa, katselee leffoja, ajaa kartingia ja opiskelee uusia asioita. Talvisin Mika viihdyttää itseään myös lumilautailemalla.

 

________________________________________________________________

 

Lapsuuteni vietin pääasiassa ulkona leikkien ja tehden kolttosia kavereiden kanssa. Koska olin pienikokoinen ja todella laiha, jouduin melko usein isompieni tönimäksi. Nimittelyiltäkään en välttynyt: tikku-ukko, lankajalka, luuviulu ja muut vastaavat lisänimet olivat niitä tavallisimpia.

Siihen aikaan koulussa välitunneilla poikien kanssa tappeleminen ja jatkuva nahistelu oli melko tavallista, mutta pahemmilta ylilyönneiltä onneksi vältyttiin. Ikäisiäni lähes päätä lyhyempänä ja merkittävästi heiveröisempänä olin tietysti helppo kohde, mutta pärjäsin muiden poikien mukana, koska en yleensä suostunut antamaan periksi tai alistumaan ja annoin takaisin parhaan kykyni mukaan.

 

1980-luvun alkupuolella pihojen ja alueiden väliset reviirit olivat melko tarkkaan määriteltyjä. Silloin Länsimäessä, Kontulassa ja Vesalassa oli turha kuvitellakaan menevänsä johonkin pidemmälle ilman, että joku poikaporukka ei olisi tullut kuulustelemaan asuinaluetta. Jos näissä kuulusteluissa ei osannut nimetä taloja ja niissä asuvia jätkiä tai pystynyt todistamaan asumistaan alueella, niin vaihtoehtoina oli yleensä ottaa joko osumia tai jalat alleen.

 

Vaikka nuorempana kokeilin niin jalkapalloa kuin lentopalloakin, en niistä kuitenkaan

innostunut. Lentopallossa jäin ainoaksi pojaksi, kun muut ikäiseni pojat siirtyivät pelaamaan lätkää, joka oli ylivoimaisesti liian kallista perheelleni.

 

Kävin yhden kaverini kanssa kerran katsomassa nyrkkeilytreenejä Jakomäessä ja sain sieltä ensimmäisen kipinän kamppailulajeihin. Halusin oppia puolustamaan itseäni paremmin isompiani vastaan. Laji kiehtoi kovasti, mutta koska treenit olivat vieraalla alueella iltaisin ja vanhemmatkaan eivät hirveästi ilahtuneet aiheesta, niin se innostus laantui nopeasti. Samaan aikaan moni kavereistani oli aloittanut karaten harrastamisen ja kävin pari kertaa katsomassa heidän harjoituksiaan. Olin kuitenkin pettynyt näkemääni, sillä elokuvien perusteella olin kuvitellut sen olevan ihan jotain muuta kuin pelkkää ilmaan huitomista.

 

Sitten eräänä iltana televisiosta tuli kooste taekwondon World Cupista, joka käytiin

Helsingissä vuonna 1987. Olin heti myyty! Ohjelmassa haastateltiin nuorta tanskalaista Joseph Salimia. Otteleminen sisälsi näyttäviä potkuja täyskontaktilla ja kilpailijat olivat salamannopeita. Ohjelman jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka hienoa olisi osata otella niin hyvin ja päästä joskus kisaamaan samanlaisiin kisoihin.


WC-1987.jpg

Kuva: World Cup 1987 mitaleista


Vanhempani eivät tietenkään suostuneet päästämään minua moisen lajin pariin saati maksamaan siitä. Olin kuitenkin jo päättänyt aloittaa taekwondon.

 

Siihen aikaan alkeiskursseja piti etsiä sanomalehtien ilmoituksista. Syksyllä 1987 lopulta tärppäsi. Herttoniemessä alkaisi lajin alkeiskurssi ja opettajina olisi jotain korealaisia jannuja, joiden nimiä en osannut edes lausua. Ajattelin, että mikään ei pitäisi minua poissa, vaikka minulla ei ollut yhtään rahaa harrastukseen ja silloin metrokin kulki vain Itäkeskukseen saakka. Ensin piti siis kävellä pitkästi toista kilometriä Mellunmäkeen hämärässä maineessa olleen metsäpolun läpi ja odotella harvakseltaan kulkevaa bussia, jolla pääsee Itikseen ja sieltä metrolla Herttoniemeen.

 

 

Koska 13-vuotiaat eivät vielä silloinkaan olleet kovin kovaa valuuttaa työmarkkinoilla, piti vielä ratkaista, miten rahoitan harrastuksen ja julkisilla liikennevälineillä kulkemisen. Kesäisin kulkemista tosin helpotti vähän se, että yhdeksän kilometrin treenimatkan Länsimäestä Herttoniemeen saattoi viikonloppuisin kulkea pyörällä tai juosten. Lopulta pääsin jakamaan mainoksia ja sain ansaittua riittävästi rahaa alkeiskurssin ja harjoitusmaksujeni maksamiseen.

 

Alkeiskurssille ilmoittautuminen jännitti kovasti, olinhan mennyt sinne salaa vanhemmiltani. En voi sanoa menneeni lupaa kysymättä, sillä kysyin kyllä lupaa moneen kertaan sitä koskaan saamatta.

 

Alkeiskurssin ensimmäisen treenin alussa näytettiin kaitafilmiltä esittelyvideo, jossa korealaiset miehet murskasivat tiiliä, tekivät liikesarjoja hienoissa muodoissa täsmällisen synkronisesti keskenään ja ottelivat potkien toisiaan panssareihin. Ensimmäisellä kerralla päästiin toki jo treenaamaankin. Olin niin innoissani, että maltoin tuskin odottaa pääseväni takaisin tuonne salille.

 

Treenien jälkeen harjoittelin kotona liikkeitä itsekseni tuntitolkulla. Hyvin nopeasti tutustuin alkeiskurssilla muihin ikäisiini poikiin, ystävystyimme ja harjoittelimme usein yhdessä varsinaisten treenien ulkopuolellakin.

 

20161125_144304.jpg


Taekwondon harjoituspassini ei ole aina näyttänyt näin surulliselta, mutta 30 vuoden aikana se on toki nähnyt kaikenlaista.

 

 

Alkeiskurssin kuluessa salilla käytiin myös kilpailut, jonne saapui bussilasteittain ihmisiä. Pieni sali oli täynnä huutavia ja kamppailevia taekwondon harrastajia. Kahdella pienellä areenalla oteltiin tosissaan, kun ihmiset ympärillä kannustivat ja hurrasivat hurmiossa niin, että salin peilit huurtuivat ja ilmaa olisi voinut leikata. Kehästä poistui hikisiä, ontuvia ja välillä verisiäkin ottelijoita. Se oli todella kiehtovaa, enkä ollut koskaan ennen kokenut niin voimakasta hurmosta ja ilmapiiriä.

 

Seuraavat kisat olisivat jo parin viikon päästä alkeiskurssin päättymisestä. Rohkeasti laitoin nimeni osallistujalistaan jo hyvissä ajoin tietämättä edes saisinko keltaista vyötä, joka oli vähimmäisvaatimus osallistumiselle. Pääsin kuitenkin helposti vyökokeesta läpi. Kävin ostamassa ensimmäiset otteluvarusteeni Töölössä sijaitsevasta eksoottisesta pienestä taekwondokaupasta, joka oli auki hyvin sattumanvaraisesti. Myymälä oli lattiasta kattoon asti täynnä harjoituspukuja, vöitä, laukkuja, verkkareita ja suojuksia. Ostin tuosta kiehtovasta kaupasta ottelemiseen tarvittavat suojavarusteet, jotka tosin nykymittapuun mukaan olivat lähinnä onnettomia kankaansuikaleita, joihin oli ommeltu sisälle muutaman millin vaahtomuovisoirot. Ainakaan elektroniikka ei päässyt niissä varusteissa vikaantumaan, vaikka ei ne kyllä toisaalta oikein mitään suojanneetkaan.

 

Ensimmäisissä kisoissa sain vastukseksi toisen asteen vihreän vyön, joka oli harjoitellut minua hieman pidempään. Hävisin ottelun melko selkeästi ja nenästäkin tuli verta, mutta sitä hädin tuskin edes huomasin muuten kuin dobokin kauluksen tahroista.

 

Ottelun jälkeen oloni oli kolhuista huolimatta euforinen ja tiesin haluavani lisää ja nopeasti. Seuraavatkin kisat menivät vielä aika samalla kaavalla – ekassa matsissa osumia ja tappio, ei kuitenkaan enää ihan niin selvästi kuin aiemmin.

 

Ennen kolmansia kisoja treenasimme ahkerasti lisää. Mestari Hwangin veli otti meistä pojista muutaman ja opetti liikkumista sekä katsoi hieman potkujemme perään. Sen jälkeen voitinkin seuraavissa kisoissa Turun Kupittaalla isossa hallissa neljä ottelua ja sain kultamitalin. Minulla on edelleen tuo mitali tallella, koska se oli ensimmäinen.

 

Seuraavissa kilpailuissa seurauksena oli taas ensimmäisen matsin tuloksena tappio. Päättäväisesti halusin treenata lisää, koska olin jo päässyt maistamaan voittamisen tuomaa tunnetta ja janosin sitä lisää. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin voittanut jotain ja kokenut olevani hyvä jossain.


20161125_150216-1.jpg

 

Kuva; Ensimmäinen mitalini

 

Koska siihen aikaan treenejä oli joka päivä eri vyöasteille, huomasin, että sinivihreät vyöt

harjoittelivat sekä alemmissa että ylemmissä vöissä. Kun sain sinivihreän vyön, päätin

jääväni sille vyöasteelle voidakseni treenata joka päivä ja käydä sunnuntaisin vielä Mestari Hwangin vetämissä ottelutreeneissäkin. Muina päivinä treenejä vetivät muut korealaiset opettajat Chong Man Hong, Jong Man Park (nyk. Korean maajoukkueen valmentaja) sekä Mestari Hwang ja hänen veljensä.

 

Treenit koostuivat yleensä aggressiivisen kovista alkulämmittelyistä, perustekniikasta, parista poomsesta, itsepuolustuksista ja loppuaika oteltiin. Treenien jälkeen jäimme usein muiden poikien (ja parin tytön) kanssa salille treenaamaan potkuja vessaan johtavalle käytävälle tai potkimaan säkkiä. Kotiin lähdettiin usein vasta kun kaikki treenit oli loppuneet ja opettajat lähtivät kotiin. Viikonloppuisin saatoimme helposti viettää salilla koko päivän, ja vaikka opettajat saattoivat joskus myöhästyä parikin tuntia, odotimme ulkona kärsivällisesti, jotta pääsimme treenaamaan. Harjoitteleminen oli aina sen pitkän odotuksen arvoista. Etenkin kun vaihtoehtona oli palata kotiin, jossa kaikki ei aina ollut niin mallillaan, etenkään viikonloppuisin.

 

Kaveripiirini vaihtui nopeasti, koska kaikki vapaa-aikani meni taekwondosalilla samojen tyyppien kanssa eikä aikaa ollut enää nahisteluille. Koulussakin sain olla melko rauhassa aloitettuani taekwondon. Elämä pyöri siis jo siinä vaiheessa hyvin tiukasti taekwondon ympärillä ja sen ehdoilla.